Jaksaa ja jaksaa

Jess, sosiologian tentti on ohi! Onneksi olin perehtynyt vanhoihin koekysymyksiin, ne nimittäin kaikki tulivat tenttiin. Kaksi tuntia aikaa ja neljä kysymystä - ei loppujen lopuksi niin paha, mutten ehtinyt tehdä muistiinpanoja,joita yleensä teen kokeen alussa sen 20 minuuttia. Ja piti kirjoittaa mustekynällä. Hulluja nuo saksalaiset, tuli ihan kirjoitukset tai pääsykokeet mieleen, olipahan joku varustautunut korvatulpillakin tähän.Mutta läpi ainakin meni ja sain ihan hyvin tekstiä kasaan, olin ihan varma etten saa kirjoitettua kuin kaksi lausetta koska en vaan pystyisi muistamaan saksaksi lukemiani asioita saati ajattelemaan saksaksi, mutta kyllä se kynä taas sauhusi vanhaan tuttuun hikketyyliin. Kannatti käydä melkein kaikilla luennoilla, osallistua lukupiiriin, tehdä referaatti ja statementit. Hyvä minä.

Perjantain synttärit ja antisynttärit menivät mukavasti. Ilma oli optimaalinen ja piknikillä oli vaikka ketä kivoja tyyppejä, yhteensä parisenkymmentä. Pelattiin mölkkyä, heitettiin frisbeeta, syötiin, juotiin ja juteltiin. Suomessa pitäisi järkätä enemmän piknikkejä ja ostaa frisbee tai jonkinlaisia pelejä ja palloja, toi on vaan niin kivaa ja rentoa ajanvietettä... Vain istua nurtsilla. Ei kai siinä muuta tarvi. Onpa taas jotain mitä muistella talvella hikisessä bussissa.

Noita leivoin kunnon säkillisen ihan omin pikkukätösin. Ja kyllä niitä kehuttiin (jopa jotkut suomalaiset kehuivat), mutta saas nähdä koska taas lähden moiseen projektiin mukaan...

Kukaan ei sitten ollutkaan pukeutunut Liisa ihmemaassa -teeman mukaan, mutta mä sentään vedin kunnon irvikissa-ilmeen päälle.

Hehän ovat kuin kaksi marjaa ja silleen...

Ja sitten taas seuraavaan tenttiin lukemaan!

Joopa joo, nyt on taas sellanen fiilis etten jaksa tätä solua enää yhtään. Siivooja rajoittaa taas mun elämääni kolmen tunnin ajan ja olen kuin vanki omassa huoneessani. Ymmärrän etten saa mennä vessaan tai suihkuun kolmeen tuntiin. Ymmärrän jotenkuten etten myöskään saa laittaa ruokaa tämän välisenä aikana (en edes keittää kahvia... hohhoijaa). Mutta sitä en tajua, että mulle ruvetaan mäkättämään siitä, että pesen pyykkiä, jos siivooja ei ole edes samaan aikaan kylpyhuoneessa eikä vähään aikaan tulossa sinne ja siellä on kolme muutakin telinettä kuivumassa. Joo, tiesin että on siivouspäivä, sori, en tiennyt että se tarkoittaa etten voi pestä pyykkiä nyt kun mulla on kerrankin aikaa + poletteja + kone on tyhjänä + on yksi tyhjä kuivausteline. Olen mäkin ollut siivooja. Tiedän, että se homma on ihan syvältä. Mutta ei sitä oikeesti ole pakko tehdä jos ei halua, on muitakin duuneja. Tekis mieli sanoa, että mä oon sun asiakas ja vaadin parempaa asiakaspalvelua, ihan sama vaikka olenkin noin 40 v tätiä nuorempi. Ja anteeksi, mutta miten ihmeessä olkkarin, keittiön, neljän vessan, kylppärin ja käytävän siivoamiseen menee kolme tuntia? Mitenköhän tuo täti selviäisi toimistosiivoojana kun työntekijöille pitää sanoa että nousisitko tuolistasi, mä siivoaisin sun skeidaisen työpöydän niinku nyt eikä asiakkaille voi raivota että mikset voi olla jossain muualla tekemässä duunias kun mä nyt siivoan? Mun täytyy varmaan olla tiistaisin aina 12-15 jossain muualla kun ei näköjään kotonakaan saa olla.

Rokkia puistossa

Kello on 0.03 ja ekaa kertaa tänään mua ei väsytä. Kesän eka festariviikonloppu takana, toinen sessio ehkä sitten elokuussa Helsingissä. Kesä ilman festareita ei ole kesä ollenkaan! Miten neljä yötä teltassa ja pidennetyn viikonlopun aikana iholle kertynyt kuonakerros voikin tehdä niin väsyneeksi? (No kävin mä suihkussa. Kerran.) Oli se kuitenkin sen arvoista. Ei harmittanut muuten yhtään viikonloppuseminaarin missaaminen, ihan unohdin koko asian. Sainhan kuulla Tom Morellon kitarasoolot, pomppia Pendulumin tahtiin, istua nurtsilla auringonpaisteessa kuuntelemassa kun itse one and the only Slash soitti Sweet child of minea, joutua moshpitiin Gogol Bordellon keikalla, kuolata Dave Grohlia, nähdä Rammsteinin ja Kissin uskomattomat showt ja ihmetellä kuinka kolme Musen kaveria saa niin uskomattoman soundin aikaiseksi. Muun muassa. Missasin suomalaiset edustajat HIMin, Disco Ensemblen ja Indican. DE on ainoa minkä missaaminen vähän harmittaa, mutta olivat laittaneet sen päällekkäin Musen kanssa - voi finskiparkoja!

Ihmiset eivät olleet läheskään niin päissään kuin Suomessa, vaikka alkoholisäännökset olivat huomattavasti löysempiä. Festarialue muistutti kylläkin jo toisena päivänä aikamoista kaatopaikkaa, kun roskikset loistivat poissaolollaan ja siivous oli festarivieraiden vastuulla porkkanana roskapantti - 2,5 €/säkki. Ai toimiko? No ei. Aurinko paistoi ja bikinit olivat kova sana. Oli siis tuuria säiden kanssa, perinteinen festarisade yllätti vain torstaina.

Positiivista: Ei kaljatelttaan jonotusta. Ei aikaavieviä minigrip-ym salakuljetussäätöjä. Parempia ja isompia bändejä kuin Suomessa melko hyvään hintaan. Suht rauhallinen leirintäalue, vaikka jollain oli kirveskin (!) mukana. Kukaan ei kaatunut meidän teltan päälle, ei eksynyt sisään tai tehnyt muuta tuhoa. Mitään ei pöllitty. Meidän teltta oli todella iso ja korkea, aivan optimaalinen siis. Parasta oli ennen kaikkea hyvä porukka, joka jakoi saman musiikkimaun ja festariasenteen, vaikkei niin hyvin etukäteen tunnettukaan.

Negatiivista: Hieman huonot järjestelyt ja skeidan määrä. Agressiiviset saksalaiset, jotka keikalla joko seisovat jähmeänä tai sitten aloittavat hullun moshpitin. Olen jo tottunut moshpiteihin ja osaan jo töniä tyyppejä takaisin rinkiin tarvittaessa kyynärpäiden avulla, ja osaan päästä ringistä ulos, mutta itse en mene vapaaehtoisesti sisään. Ekana päivänä oli kyllä paniikkikohtaus lähellä, kun yleisö alkoi Rage against the Machinen keikkaa ennen huojua ja liikkuminen oli lähes mahdotonta ja kivuliasta. Mikä näitä sakemanneja oikein vaivaa? Ilmeisesti kaikki pingotus, kohteliaisuus, muodollisuus, byrokratia ja muu sääntöjen noudattaminen aiheuttaa latenttia agressiota, joka on pakko purkaa tavalla tai toisella...

 Gogol Bordello. Ainoa bändi jota pääsin noin eteen katsomaan. Positiivinen yllätys muuten!

Kannattaa olla italiaanojen kanssa telttailemassa, ne ottaa Trangian mukaan ja kokkaa pastaa. Voittaa festarimätön 6-0.

Rock im Park pidettiin muuten kentällä, jossa pidettiin aikoinaan natsien kokoontumisia ja paraateja. Nuo pömpelit on rakennettu sitä varten. Mitäs niitä suotta purkamaankaan...

Natseista puheenollen, tässä Rammsteinin settiä. No joo, tiedän ettei natseilla ja Rammsteinilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta... Oli kyllä hyvä show ja oli kiinnostavaa nähdä saksalaisia Rammstein-faneja, kun kaikki täällä tähän asti tapaamani saksalaiset ovat poikkeuksetta vihanneet Rammsteinia. Til Lindemann (menikö oikein?) oli todella vaikuttava ja vähän pelottava ilmestys - ja se ääni... Mulla on muuten nyt uusi Rammstein-suosikkibiisi: Du riechst so gut. Aika ahdistava, mutta hyvä. Porukkamme jenkkivahvistus soitti sen ennen keikkaa mulle mp3-soittimestaan ja kertoi sen biisin tehneen siitä Rammstein-fanin, opettelemaan saksaa ja hakemaan vaihtariksi Müncheniin. Nicht schlecht.

No siinä ois Davea. Mitäköhän se tekee tässä kuvassa?

Airbournen laulaja-kitaristi teki Michael Monroet, mutta veti pidemmän korren kun kitarakin oli kiipeilyssä mukana.

Rock im Parkin paras bändi. Aito alkuperäinen Kiss. Kaikki jäsenet olivat jossain vaiheessa yläilmoissa, pommit räjähtelivät, oli valoja, ilotulituksia, kommunikaatiota yleisön kanssa, noin kahden tunnin setti, lähes kaikki hittibiisit - legendaarista. En tiedä mitä Kissin keikka normaalisti maksaisi, mutta oli todella siistiä nähdä ne festareilla. Paul Stanleyn ääni ei aina kestänyt ja tekniikka petti kun rumpali lauloi, mutta mitäs pienistä. Parasta oli, kun Kiss omisti God gave rock'n' rollin Ronnie James Diolle ja sitä laulettiin sitten yhteen ääneen hurmiossa. Liikkistä.

Muse aiheutti myös aikamoista joukkohysteriaa. Meidän sukupolven Oasis? Mutta miten tuo laulaja voi laulaa ihan samalla tavalla livenä kuin levyllä? Ei mene meikäläisen jakeluun...

Aah, festarit on niin kivoja. Mutta on sivilisaatio ja hygieniakin aika kivoja juttuja. Opiskelu taas ei, varsinkin kun nyt tuli taas kiva kesälomafiilis. Ai niin: referaatti meni ok. Jännitin tosin liikaa ja puhuin liian nopeasti. Ensi kerralla sitten itsevarmemmin. Ja Euroviisut onnistuin näkemään Bulgaria-Norja-Islanti -vahvistuksella. Saksa ei mennyt erityisen sekaisin voitosta, ei ainakaan München. Paikallisilla on prioriteetit ihan sekaisin... Mistä tulikin mieleen, että futiksen MM alkaa perjantaina. Huokaus...

Mun piti postata viime viikolla ties kuinka monta kertaa, mut en vaan saanut aikaiseksi. Viime viikolla ihailuni saksalaisten opiskelijoiden aktiivisuutta ja fiksuutta kohtaan vaihtui stressiksi. Mietin tunneilla, pitääkö nyt tuonkin pyytää puheenvuoroa juuri kun tunti on loppumassa, miksi jengi tekee niin paljon muistiinpanoja ja miten ikinä pääsen esseekokeesta läpi. Stressasin, pitääkö munkin nyt osallistua keskusteluun ja kysyyköhän joku kohta multa jotain ja ikävöin luentoja, jossa voi vaipua offline-modeen, tehdä things to do-listoja, suunnitella menoja tai lappuilla vaihtarikavereiden kanssa ja naureskella saksalaisille yhdessä. Kenties lukukausimaksu, arvosana -tai valmistumispaineet ovat syynä sakemannien pingottamiseen? Olin pari päivää myös väsynyt sosiaalisiin tapahtumiin ja nekin tuntuivat suorittamiselta. Ei kai vaihdon tarkoitus ole päättymätön things to do-lista - opiskele, juokse Sondermeierstrassea edestakaisin, käy jokaisessa kissanristiäisessä, ole aktiivinen Facebookissa koska siellä tapahtuu koko ajan jotain, tutustu mahdollisimman moneen saksalaiseen kun kerran elät niiden kanssa samassa solussa ja yritä samaan aikaan hoitaa arkiset pakolliset asiat kuten vuokranmaksut, siivoamiset ja ruokaostokset ja matkustaa mahdollisimman paljon, kun kerran olet ulkomailla ja Keski-Euroopassa?

Mietin myös, miksi käytän täällä sosiaaliseen elämään älyttömästi aikaa ja laitan sen kaiken muun, jopa yöunien edelle, kun Suomessa kavereiden tapaamiset sovitaan avaamalla täysi kalenteri eikä spontaanilla "mitäs teet tänään"-tekstarilla. Miksi Suomessa oikeiden kavereiden kanssa hengailu on joskus niin vaikea sopia ja se ei ole ajankäytössä prioriteettina? Toisaalta Suomi-ja vaihtarielämä eivät ole tässä suhteessa vertailukelpoisia. Aika kuluu aivan eri tavalla ja sitä on toisaalta paljon, toisaalta todella vähän. Vaihtarin opiskelu on erilaista kuin oikean opiskelijan ja päivärytmi, arkirutiinit... niitähän ei ole.

Stressi väheni, kun rupesin oikeasti hoitamaan rästihommia, olin vähän myös kotona omissa oloissani tehden täysin hyödyttömiä asioita ja tajusin taas kuinka paljon hyviä tyyppejä Münchenissä on. Myöskin auringon ja helteiden ilmestyminen saattoi vaikuttaa stressin ja Italian jälkeiseen plääh -olotilan vähenemiseen. Nyt kaikki on taas oikein päin: täällä on kuuma ja Suomessa kylmä. Mulla on polkupyörä. Ja tänään on Prodigyn konsertti (liput olivatkin 44 € eivätkä 90, Gott sei Dank). Leben ist wieder gut.

Ajasta ja opiskelusta

Eilen kävelin samaa matkaa koulusta kotiin kämppikseni kanssa, ja se avautui mulle kiireisestä edellisviikostaan; kuinka se oli ollut joka ilta jossain teatterissa lähinnä opintojen takia (se on siis teatteritieteen opiskelija) ja käynyt kotona vaan kääntymässä, mutta nyt sillä on vihdoinkin koti-ilta edessä ja aikaa itselle. Satoi ja päätä särki, joten en jaksanut kommentoida kuin yksitavuisilla sanoilla, vaikka mieli teki sanoa että tervetuloa mun elämään, tuollaista hulabaloota mun arkeni on ollut 7 kuukautta. Olen joka ilta menossa jonnekin enkä oikein tiedä mihin aika kuluu. Viime viikolla oli pubivisaa, futista ja Berliiniä, tällä viikolla on ollut teekkareiden Stammtischia, Students Mondayta, leffaa 2 x kun liput kerran maksavat sen 5-6 €, Erasmuksen Stammtischia... Mutta en valita. Nyt on taas sellainen draivi päällä etten pysty viettämään yhtään koti-iltaa omassa hurmaavassa seurassani. Ehkä viikon, parin päästä saan taas burn outin sosiaalisista tapahtumista ja jään kotiin pitämään Täykkäri -putken.

Miten muuten nykyajan parikymppisillä opiskelevilla ja/tai työssäkäyvillä naisilla on aikaa pitää muotiblogeja? Yhden postauksen kirjoittaminen kestää yllättävän kauan (tai sitten vika on vaan mussa). Mutta entä sitten päivän asu -kuvien ottaminen, poseeraaminen, kuvien valikoiminen ja photoshoppaaminen? Miten kellään on ylipäätään aikaa (ja rahaa) shoppailuun niin paljon, kun pitää lisäksi opiskella, käydä töissä ja pitää ihmissuhteet koossa? Eikö kaikilla olekaan kalenteri tukossa pelkän arjen pyörittämisen kanssa?

Luulin muuten, että ainokainen sosiologian kurssini tällä lukukaudella olisi huomattavasti edellislukukauden kandin pituinen essee -settiä helpompi, onhan se vaan 3 opintopisteen luentokurssi. Mitä vielä - joka kerralle täytyy lukea 20-30 sivua sosiologian klassikkoteoreetikoiden lätinää auf Deutsch, natürlich. Tosin se lätinä on ihan mielenkiintoista, mutta jälleen kerran vaikeaa, joskus jopa saksalaiselle - ja siis siihen menee todella paljon aikaa. Naureskelin viimeksi vierustoverini hikkeilylle, kun se nauhoitti luentoa johonkin diginauhuriinsa, mutta ehkä mäkin voisin koittaa samaa. Jos tentissä pitää kirjoittaa esseitä, en ehkä selviä. Tosin kurssilla on niin paljon porukkaa että monivalinta on odotettavissa. Arvon Dr.Professorhan ei ole ilmoittanut vielä tentin suoritustavasta, eihän se ole täällä tapana...

Olin tänään ekaa kertaa tähän sosiologian luentoon liittyvässä vapaaehtoisessa lukupiirissä, joka teettää lisätöitä, muun muassa iloisen 2 h pituisen Habermas (!)-referaatin (onneksi ei yksin), mutta uskon että kannatti ottaa se lukupiiri kuitenkin. Ihailin taas kerran saksalaisten keskustelu -ja argumentointitaitoja, joista olen täällä kirjoittanut aikaisemminkin. Olisipa mullakin noin paljon sanottavaa ja noin hienoja mielipiteitä. Toki aina mahtuu joukkoon joku hikke tai ärsyttävä aina äänessä oleva pätijä, mutta täällä useammat ihmiset ovat aktiivisia ja oikeasti fiksuja. En ole vielä kertaakaan ajatellut kenestäkään, mitä tuokin vatipää tekee yliopistossa ja miten se on tänne päässyt, toisin kuin joskus Helsingissä. Okei, ehkä ajattelen muutamasta hulivili-vaihtarista niin, mutta Erasmukset ovat asia erikseen...

Oikein inspiroiduin sosiologian teorioista ja teeseistä ja pysyin enimmäkseen kärryillä, toisin kuin viime lukukautena katastrofaalisessa Wissenschaftsoziologiessa jossa Kommilitoneni olisivat ihan yhtä hyvin voineet puhua swahilia ja kaikki meni multa ihan ohi. Pari kertaa tänään olin jopa kehittämässä jotain sanottavaa, siis pyytämässä puheenvuoroa (tai siis ajattelin puheenvuoron pyytämistä) varmaan ensimmäistä kertaa sitten lukion (jos Kielikeskuksen tunteja ei lasketa), mutta suomi ei tunnu kääntyvän päässäni saksaksi tarpeeksi nopeasti että ennättäisin mukaan keskusteluun...

Vähän mua jännittää mun ekat saksankieliset referaatit lähinnä sen takia, mitä opettaja ja opiskelijat tulevat multa esitelmän jälkeen kysymään. Siis täällä joku jopa saattaa kysyä jotain "Onko kysyttävää"-kohdassa ja siitä saattaa kehittyä kunnon keskustelu, ja auta armias jos en ymmärrä kysymystä tai mistä puhutaan ja joudun luokan edessä sanomaan viisi kertaa että sori, mä en vieläkään tajunnut mitä sä sanoit, mä en vieläkään tajua ja kaikki muut, jopa muut vaihtarit tajuaa. En oikein tiedä miten sellaisen jumitustilanteen yli pystyy sitten pääsemään, ehkä opettaja seivaa. Aion kyllä aloittaa referaatin niin kuin yksi puolalainen opetti: "Ich bin Erasmus, so ich bitte ein Bisschen Toleranz". Ei anteeksi että olen olemassa -tyyliin, vaan puolivitsillä ihan vain itseäni rentouttaakseni. Sitten mun ei tarvitse stressata siitä että Kommilitonet miettii koko show'n ajan mitä tuo ignorant dumb foreigner tuolla änkyttää. Tosin miksi ne sellaista miettisivät? Useimmat tapaamani saksalaiset suhtautuvat Erasmuksiin ihan positiivisesti (salaa varmasti kadehtien meidän arkirutiinitonta rappioelämää), varsinkin jos sattuu puhumaan saksaa. Ja skandinaavit nyt ovat ilmeisesti aina kovassa huudossa.

Impulsive Menschen kennen keine Grenzen

Koska en osaa mennä aikaisin nukkumaan, halusin jakaa tämän mestariteoksen kanssanne. Ah, saksalainen bilemusiikki, täähän on melkein Cheekin tasoa mutta tietyssä olotilassa toimii. Linkittäisin videon suoraan tähän jos en olisi niin kädetön ihminen. Ahdistaa muuten taas kaikki asiat jotka pitää tehdä huomenna, voihan maanantai.

Mediaekonomian monivalintakoe ohi. Lipsuin itseruoskinnastani ja palkitsin itseni tästä suuresta uurastuksesta Milkan jugurttisuklaalla, mutta sekään ei nyt oikein piristä. Mulla piti aamulla olla vielä vähän aikaa lukemiseen, mutta jouduin jäämään pois metrosta Alte Heidella, kun unohdin sallitun tenttiapulaiseni eli sanakirjani kotiin enkä uskaltanut mennä tenttiin ilman. Olisi pitänyt vaan jatkaa matkaa, sillä en juurikaan ehtinyt käyttää sitä tentissä. 14 kysymystä ja 40 minuuttia aikaa, mutta tiukoille meni. Välillä piti skarpata kysymysten lukemisessa; onko tämä kysymys yksikössä vai monikossa, kuinkakohan monta vaihtoehtoa pitää ympyröidä, jos ympyröi liikaa tuleeko miinuksia - ja ennen kaikkea piti tietysti miettiä, mikä ihme näistä vaihtoehdoista on se oikea.

Sanasto ei ollut loppujen lopuksi ollut se vaikein juttu, vaan oikeiden rivien arpominen. No, ei se ihan lotoksi mennyt, kyllä mulla jostain käry oli, mutta enpä paljoa ehtinyt miettiä saati tarkastaa vastauksia, ja kokeen jälkeen olin jo unohtanut melkein kaikki kysymykset. Ne mitkä muistinkin, yritin tarkastaa Powerpointeista, mutta mitkään kysymykset eivät olleet suoraan sieltä. Tai sitten en vaan tajunnut lukemaani. Olisi pitänyt palauttaa mieleen yläasteen aikainen hauki on kala-lukutekniikka, mutta en taida osata sitä enää. Keskittyminen herpaantui kokeessa pari kertaa, kun arvon herra professori höpötti pitkät pätkät siitä, saako jo kokeesta lähteä vai ei ja joutui pari kertaa hyssyttelemään vierustovereidensa kanssa kuiskuttelevia Kommilitonejani. Jep, back to the yläaste tosiaan.

En tiedä opinko tuosta mitään ja jäikö mitään päähän, ehkä sain uutta näkökulmaa aina yhtä ihanaan Media markkinoilla -opukseen, mutta kunhan vaan saan nelosen eikä tarvi uusia tai palauttaa tukia Kelalle olen tyytyväinen. Täällä siis 5 on huonoin ja 1 paras, toisin kuin meillä ja menenkin sen kanssa välillä sekaisin, olen varmaan täyttänyt jonkun kurssin palautelomakkeen vahingossa ihan väärin sen takia. Tosin on mahdollista saada välimuotoarvosanoja, tyyliin 4,7, joten skaala on kuitenkin laajempi kuin meillä.

Olen kyllä todella onnekas, kun mulla oli vain yksi tentti ja siihen pelkät Powerpointit. Monet joutui lukemaan kirjoja (siis omg) tai käymään luennoilla, missä ei ole Powerpointeja, ei kalvoja, ei mitään materiaalia eikä luennoitsijan puheesta saa selkoa. Joillain oli myös jopa kolme tenttiä samana päivänä. Mitä järkeä on kasata kaikki hommat loppuun? En taas ymmärrä saksalaisten logiikkaa, tulee ikävä suomalaista periodisysteemiä joka on sentään hieman järkevämpi. En ymmärtänyt saksalaisten (tai LMU:n) logiikkaa myös testatessani yliopiston lukusalia; sinne ei saa tuoda edes laukkuja, kaikki kirjat, muistiinpanot ja läppäri pitää kasata syliin kuin halkopino, vesipulloakaan ei varmaan saa viedä ja kirjastotädille pitää lukusaliin mennessä luovuttaa pantiksi oma Studentenausweis, jonka saa toista lappua vastaan sitten takaisin. Mikä pointti tässäkin taas on? Taidan jatkossakin lukea asuntolani kirjastossa.

Nyt pitäisi kirjoittaa Hausarbeitin tai tässä tapauksessa term paperin suunnitelma huomiseksi. Mistäköhän sitä energiaa taas saisi? Onneksi proffa lupasi auttaa mua lähdekirjallisuuden etsimisessä. Pitäisi myös pestä pyykkiä, mutta valitettavasti kaikki tässä asuntolassa haluaa aina pestä pyykkiä samaan aikaan. Ei siinä muuten mitään, mutta kuivaustelineet ovat sitten ihan täynnä. Ah, soluelämä...

Pech, Stress und alles in zwischen

Alkuviikosta on tapahtunut liikaa, jos ei vastoinkäymisiä, niin ainakin haasteita.

Maanantaina päätin aloittaa laihduttamisen. Ostin vaa'an, ja yllättävää kyllä en ollut lihonut. Ennen ajattelin, että kunhan vaan vaatteet vielä sopivat, on turha laihduttaa ja etten ikinä rupea tietoiseen laihdutukseen; ehkä voin lisätä liikunnan määrää ja yrittää kohottaa kuntoani, mutta laihduttaa en jaksa enkä halua siinä mielessä että tarkkailisin mitä syön. Suomessa siis ajattelin syöväni joka tapauksessa terveellisesti ja hyvin, ja pienestä suklaapatukastakin tuli jo ähky olo. Suomessa olin myös tyytyväinen kroppaani, täällä en enää. Syön mitä sattuu milloin sattuu, koska on muka helpompaa syödä epäterveellisesti kuin ostaa hedelmiä ja salaattia ja koska on niin kiire, Hochschulsportzentrum on liian kaukana ja lenkille ei aina jaksa vääntäytyä. En ole ikinä syönyt niin paljon suklaata kuin täällä, tunnen itseni koko ajan turvonneeksi ja kadehdin saksalaisia, jotka ahtavat itseensä sokerimuroja, Nutellaa, makkaraa, punaista lihaa, juustoa ja kaikenlaista rasvaista eikä niille kerry kiloja mihinkään. Ennen en ymmärtänyt aikuisia ihmisiä, jotka pitävät karkkilakkoja tai karkkipäiviä, tai toisaalta niitä jotka syövät karkkia joka päivä kuin eväitä - nyt olen itse melkein samanlaisessa tilanteessa, ja jos en ala skarppaamaan, kohta niitä uusia vaatteita täytyy ostaa.

Olen nyt siis jonkinlaisessa karkki- ja herkkulakossa (tarjotuista en tietenkään kieltäydy), olen jättänyt sokerin kahvista ja yritän vähentää hiilihydraatteja, mikä on todella vaikeaa. On muutenkin vaikeaa, kun ei tiedä mitä saa ja mitä ei saa syödä. Täydelliseen karppaamiseen tai ihmedieetteihin en kuitenkaan ole ryhtymässä ja yritän olla tekemättä tästä stressiä tai pakkomiellettä itselleni - haluan vaan olla taas enemmän sinut itseni kanssa. Tai sitten olen katsonut liikaa lukioaikaisia valokuvia... Elämänmuutokseksi ei kai enää riitä vain uusi kampaus. Yritän lenkkeillä tästä lähin päivittäin, saa nähdä kuinka käy, motivaatio on ainakin korkealla ja oikeasti tykkään lenkkeilystä ainakin toistaiseksi, kyllä mä kuitenkin suht usein rämmin Englisher Gartenin loskassa. Ehkä kaljan lipittämistäkin voisi vähentää. En olisi ikinä tätäkään uskonut, mutta tykkään nykyään kaljasta. Ihan liikaa, mikä on melko ällöttävää. Kohta se näkyy. Tässä siis on uutta haastetta ja projektia kerrakseen, ja motivaatio vain kohosi, kun tiistai-aamulla yllättäen brasilialainen miespuolinen kämppikseni tarttui aamiaispöydässä jenkkakahvoihini ja kysyi "Was ist das?" Se oli melko hämmentävä hetki, mutta vain nauroin ja lähdin sitten lenkille. On se muuten kumma, miten helposti annan latinoille tuollaiset huonot tai härskit läpät anteeksi, suomalaisille miehille olisi toinen ääni kellossa...

Tiistaina Communichator ilmestyi vihdoin! Postaan tänne vaikka myöhemmin kuvan siitä tai jutut pdf:nä, katsotaan. Se oli ihan positiivista ja olin ylpeä itsestäni. Kaksi aukeaman juttua - ei huonompi suoritus. Tunnin jälkeen vaan opettaja halusi keskustella meidän vaihtareiden kanssa kurssista saamastaan negatiivisesta palautteesta. Keskustelu oli sinänsä hyvä ja kiva että opettaja huomioi palautteen, mutta harmi vaan ettei kurssipalaute sitten tosiaan pysynyt anonyymina. Ensi tiistaina meillä on Communichator-ihmisten kanssa lehden julkaisu"bileet" ja niistä saattaa tulla tämän palautekeskustelun jälkeen todella jäätävät.

Tiistai-iltana tapahtui Bridget Jones-meltdown, sellainen että haluaa vaan piiloutua peiton alle pakoon pahaa maailmaa ja kaikki on kuraa. Tänä aamuna vihasin Münchenia, jopa iänikuista Vivaldia Odeonsplatzin steissillä ja Glockenspielin säveliä, luennolla keskityin taas turhautuneena pureskelemaan kynsiäni, kirjoittamaan things to do -listoja ja miettimään, miksen osaa mennä aikaisin nukkumaan tai totu jo mun mielestä Suomessa ihan hyvin riittäviin seitsemän-kahdeksan tunnin yöuniin. Piristyin kun kävin ostamassa mulle ja äidille halvat ja hyvät liput Onegin-balettiin, music by Tshaikovski. Kaikki oli hyvin, kunnes muistin että tänään on 3.2. ja olen vahingossa matkustanut jo kolme päivää pummilla kun unohdin ostaa uuden lapun kuukausikorttiini. Meinasin juuri jäädä pois metrosta asemalla, josta kyseisen lapun voin ostaa (ei, sitä ei voi ostaa joka asemalla, ei ainakaan meikäläisen asemalla, sehän olisi liian helppoa), kun yhtäkkiä kukas muukaan kuin tarkastaja narautti mut eikä uskonut rehellisiä selityksiäni. "Nyt on jo kolmas päivä, nyt on jo kolmas päivä..." Neljänkympin lasku siitä pamahti, mutta voin aina lohduttautua sillä että Hgissa summa olisi 80 €. Beim Schwarzfahren sehen wir Rot - genau. Teki mieli repiä lasku ja syödä se tarkastajan silmien edessä, mutta päädyin vaan pakenemaan mahdollisimman nopeasti paikalta minnekäs muualle kuin kuukausilippuautomaatille - ah miksi tämän piti olla niin minuuteista kiinni.

Sain kuitenkin referaatin nyt esityskuntoon omalta osaltani ja radiotunnilla jopa tehtiin jotain ja oli ehkä semi-hauskaakin. En jaksa jännittää referaattia, uskon että se menee hyvin, kunhan vaan porukka (ja minä) saa parini kiinalaisesta aksentista selvää. Illaksi sitten teatteriin ja karaokeen.

Schönes Wochenende + yleistä kitinää

 Servus, bitches!

Pidennetty Wochenende kuvina:

Torstaina oltiin "yksillä".

Perjantaina Chiara kokkasi kolmelle suomalaiselle ja yhdelle kreikkalaiselle italialaista kanaa ja risottoa.

 Kunnon italialainen parmesaanijuusto.

Lauantaina oli brittiläisen Selenan 21-vuotissynttärit, jotka päätyivät baaritiskillä joraamiseen ja random-Lamborghinin kanssa poseeraamiseen.

Luin tänään kahden viikon päästä (!!) olevaan tenttiin, joka on kaiken lisäksi ilmeisesti vielä monivalinta. Järkee? Ei. Yritin saada selvää myös referaattiparini power pointeista, mutten aina ihan onnistunut. Tällä hetkellä mua ärsyttää Münchenin metrojen joka viikonloppuinen kulkemattomuus ja sekavuus, oma epäsosiaalisuuteni saksalaisten kanssa - lannistun aina kun kielimuuri tulee vastaan - , saksalaisten rakkaus koiria kohtaan ja niiden raahaaminen vaatekauppoihin ja ravintoloihin mihin en ole vieläkään tottunut, se että täällä mainostetaan liian monia asioita tisseillä ja perseellä (myös niitä, joihin tissit ja perse eivät liity mitenkään) ja että mun pitää opiskella. Näyttää siltä, että olen saamassa radiokurssista opintopisteet vaikken ole mitään tehnyt. Ainakin toivon niin. Olkoon sitten menneeksi, vaikka oisin mä jotain ehkä työelämän kannalta olennaista halunnut oppiakin. Miten voi muuten olla näin ikävä Spotifyta ja toimivampaa YouTubea?

Lernen und sich langweiligen

Yeah, meitsi ahkeroi kotona referaatin parissa kun muut pitää hauskaa eine Toilettessa mit viele Leute (vessassa jossa on paljon ihmisiä) - siis joka keskiviikkoisissa Erasmuksen Stammtisch-bileissä. Ahkerointi oli osittain vähän turhaa, koska referaattiparini ehdotti että tapaamisemme siirretään perjantaihin. Tosin jääpä huomiselle sitten vähemmän hommia PowerPoint-kalvojen vääntämisessä... Tykkään kyllä esitelmämme aiheesta, vaikka se tuntui ensin vähän vaikealta. Otsikko on siis kapitalismin ja koulutuksen variaatiot; sekoitus sosiologiaa ja sosiaalipolitiikkaa, käytännössä settiä eri maiden koulutuspolitiikasta ja ihmisten kouluttautumisesta kulloistenkin työvaatimusten mukaan - enpä sitä osaa sen lyhyemmin tai ytimekkäämmin sanoa. Mutta kiinnostaa, joskin käy työstä.

Sain Communichatorin jutuista hyvää palautetta opettajalta. Harmittaa vaan, että haastateltavien piti korjata jutut päivässä, siitäpä yksikin vasta ärähti. So unprofessionell. Juttuni ovat myös taitettu liian tiukkaan ja muutenkin päin peetä, mutta eipä se mulle kuulu. Eilen luultavasti vikalla Communichator-tunnilla otettiin kurssilaisten kanssa yhteiskuva, missä syötiin opettajan leipomaa Communichatorin anniversary-kakkua. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, hyvä yhteishenki ja silleen. Nicht. Odotan kyllä innolla kurssien loppumista ja kahden viikon vapaata ennen seuraavaa Suomi-vapaata. Joskus ihmettelen, mihin LMU:n hyvä maine perustuu, kun kurssien organisointi on mitä on - esimerkiksi ekalla tunnilla ei vaan voida ilmoittaa sellaisia olennaisia asioita kuten kuinka monta kertaa saa olla pois ja koska on koe. Tosin toisinaan ihmettelen myös HY:n eurooppalainen huippuyliopisto-slogania.

Viime aikoina olen naureskellut kurssipalautelomakkeille. Ensinnäkin niihin pitää aina täyttää isänsä ja äitinsä etunimien ensimmäiset kirjaimet, äitinsä syntymäpäivä ja ilmoittaa, kuinka paljon vanhempia sisaruksia on. Tämä identifioi palautteen antajan anonyymisti. Palautteet laitetaan siis jonkinlaiseen rekisteriin, ja näiden triviaalien tietojen avulla järjestelmä tunnistaa palautteen antajan ja järjestelmässä voidaan seurata, millaista palautetta mistäkin kurssista kyseinen henkilö on kulloinkin antanut, ilman että palautteen antajaa pystytään tunnistamaan. Kaiken huipuksi opettaja ei voi itse kerätä palautteenantosession jälkeen lomakkeita, vaan ne laitetaan erilliseen suljettuun kirjekuoreen ja jollekulle oppilaalle nakitetaan palautteiden vieminen sihteerille (ja tod.näk. nämä samat laput kulkeutuvat takaisin opettajalle). Kerrassaan nerokkaita nämä saksalaiset.