Nauramme päivät halki, muistanko kaiken myöhemmin?

Parasta Erasmuksessa on ihmiset. Niitä tulee eniten ikävä. Hengailen päivittäin ihmisten kanssa, joista loppujen lopuksi tiedän aika vähän. Meitä yhdistää tämä carpe diem-elämäntilanne, viha-rakkaus -suhde tähän maahan, kaupunkiin ja kieleen ja yleinen päämäärätön ajelehtiminen.

 Jos jotain olen täällä oppinut, niin sen, ettei sillä oikeasti ole väliä mistä tulee, mitä opiskelee ja kuinka vanha on. Ehkä sillä on väliä, asuuko vielä kotona. Tai opiskeleeko eliittikoulussa. Muttei niilläkään seikoilla niin paljoa. Ihmisiin tutustuminen ei oikeasti olekaan niin vaikeaa. Eikä myöskään ihmisistä pitäminen.

Outoa, etten tule näkemään suurinta osaa näistä tyypeistä enää ikinä. Toisaalta vapauttavaa, vaikkei täällä olekaan ketään, ketä en missään tapauksessa enää ikinä haluaisi nähdä. Viimeisinä päivinä voisi tehdä jotain överiä - kun ei kukaan kuitenkaan sitten enää jälkeenpäin muista tai muistuta siitä. Tämän kuukauden lopussa täytyy jo jättää jäähyväisiä. En tykkää. En osaa. Tähän kaupunkiin jää älyttömästi muistoja, joskus tulen vielä takaisin ja fiilistelen. Ja toivon etten unohda.