Futis + Media + sedät jaksaa heilua + Baijeri-turismi + muut kohokohdat

En ole pahemmin jaksanut tällä viikolla blogata tai kirjoittaa päiväkirjaa. Ajatukset ovat olleet epämääräistä mössöä, eikä niistä ole saanut kiinni. Syyttäisinkö aurinkoa ja kummallisia sadekuuroja siitä? Tässä kuitenkin joitain viime ja tämän viikon kohokohtia:

Oli futiksen EM, FC Bayern vastaan Inter Milan. Olisi pitänyt ostaa Milanosta Interin fanipaita kostoksi... tai sitten ei. Bayern siis hävisi, mutta mitä tekivät müncheniläiset? Tervassa, höyhenissä ja itsesäälissä kierimisen sijaan bileet jatkuivat samaan malliin. Pomppiva metro oli jännä kokemus. Ihmisillä oli vielä pari päivää matsin jälkeen fanipaitoja päällä. Tosin sain snägärijonossa kuulla olevani epäisänmaallinen, kun ostin pizzapalan. Tähän tokaisin että sori, mutta tämä ei ole mun isänmaa. Oli kyllä todella tylsä matsi. Odotan World Cupia ja lattarifutista, jos siinä olisi enemmän draamaa. Mutta katsoisin yhä mieluummin lätkää, jos pitäisi valita.

Sunnuntaina olin Median tyttöjen kanssa lounaalla ja jätskillä. Oli ihan parhautta vaihtaa Suomi-, Helsinki - laitos- ja muitakin kuulumisia. Medialaiset maailmalla. Kaisan ja J-P:n kanssa ollaan torstaisin PR-luennon jälkeen kolme Median muskettisoturia, kun kokoonnutaan aina tunnin jälkeen käytävään puhumaan kurssin kummallisista nettisivuista, viestinnän epätieteellisyydestä, kieliongelmista, byrokratiaongelmista ja mistä milloinkin.Vertaistuki, paras tuki.

Siinä on Keith Flint. Ihan oikeesti. Parempia kuvia ei ole. Keskityin Prodigyn keikalla ihan muuhun kuin kuvien ottamiseen. Pompittiin koko setin ajan, työnnettiin ihmisiä ja tultiin työnnetyiksi ja saatiin muutama kyynärpää silmään. Välillä kuolattiin itse energisiä nelikymppisiä, mutta ah niin hyväkuntoisia Prodigyn jäseniä.Varsinkin Maxim Realitya ja bändin kitaristia. Mahtavaa. Kuin kultaisella 90-luvulla ikään.

Maanantaina ja tiistaina oli tarpeeseen tullut helluntailoma (!), joten käytiin kauniissa Bambergissa.

Bamberg oli pieni, söpö ja persoonallinen. Vähän kuin Strasbourg pienoiskoossa ja toisaalta kuin Nürnberg. Paluumatkalla matkalukemiseni aiheutti pahennusta seurassani, kun päädyin ostamaan Cosmon - ei auttanut vaikka väitin vaan vertailevani saksalaista numeroa suomalaiseen ja sanoin ettei kaiken tarvitse aina olla niin intellektuellia. No, oli siinä sentään kesähoroskooppi. Ja maksoi vain 2,90. Miksei Suomessa voi olla halvempia naistenlehtiä? Tosin paperi oli suomalaista versiota huonompaa.

 Muita kohokohtia:

Pyöräily. En muistanutkaan kuinka vaikeaa se on ja mitä kaikkea siinä täytyy ottaa huomioon. Musta tuntuu että Freimannin jalankulkijat ja autoilijat vihaa mua. Unohdin myös, ettei hameen kanssa voi pyöräillä. Oliko tämä oikeasti niin kätevää?

Englischer Gartenissa lenkkeily. Olen löytänyt taas uusia reittejä ja tänään näin puistossa lampaita. Siitä tuli mieleen Viikin lehmät ja viime kesä.

Uni Kino (miksei Helsingin yliopistossakin voisi näyttää elokuvia ja laittaa luentosalit samalla kunnon hyötykäyttöön?) ja kummallinen jenkkileffa Brick, joka kertoi lukiolaisten huumeringistä. Tuli vähän mieleen takavuosien high school -leffa, jossa oli Elijah Wood ja Usher ja opettajat olivat avaruusolentoja. Mikä sen leffan nimi olikaan?

Jälleen kerran surrealistinen Stammtisch. Sain kuulla täysin puun takaa olevani amazing, beautiful, ja tulevaisuudessa hyvä vaimo ja äiti (!!) mutta myös boring. Tähän vaan nauroin. Olen tuomittu olemaan boring. Minkä sille voi? Kannan tylsyyteni ylpeänä.

Täällä on muuten helppo unohtaa, että oma kiinnostavuus vastakkaisen sukupuolen silmissä perustuu vain kahteen asiaan: 1) on ulkomaalainen (ja saattaa omata eksoottisen aksentin tai ulkonäön) 2) on täällä vain lyhyen ajan. Niin ja tietysti siihen että on Erasmus ja kaikkien sterotypioiden mukaan juhlii ja sekoilee joka päivä. Ehkä täällä jotkut Erasmukset tosiaan tekevät niin, mutta ne ovat oikeasti vähemmistössä. Moni on tullut hyvän yliopiston ja kiinnostavien kurssien takia tänne - ja LMU:ssa Erasmus-kortti ei päästä kuin koiraa veräjästä mistään kouluhommasta, ei ainakaan meidän laitoksella. Saksassa opiskelu käy toisinaan todella työstä, mutta niin kai se on tarkoituskin. Ehkä esimerkiksi Espanjassa Erasmus voisi olla vain Sangrian lipittämistä 24/7. Mutta alkavat mullakin kaikki nämä vaihtaribileet mennä jo päässä sekaisin - samat naamat, sama musiikki, samat tai samannäköiset paikat, useimmiten samat jutut bileistä toiseen. Mutta kun kaikki muut menee, niin minäkin. Voisi kohta tehdä taas jotain vaihtoehtoista, tai ainakin yrittää.

Euroviisujen toinen semifinaali. Sain live streamin toimimaan vasta äänestyksen aikana, mutta näin ne lyhyet klipit. Se riitti ihan hyvin. Katsottiin sitä romanialaisen kämppikseni kanssa, se ymmärtää viisujen päälle, toisin kuin moni muu vaihtari ja saksalaiset. Täällä ei viisut näy mediassa eikä kämppikset tiennyt olisiko sitä voinut katsoa telkkarista. Italialaiset ei edes tiedä koko kilpailusta. Kummallinen euroviisuton todellisuus täällä - eikö ne tajua että tämä on paljon potkupalloa tärkeämpää? Huomenna finaalit on katsottava, islantilainen ja venäläinen ilmoittautuivat jo seuraksi, kisakatsomopaikka on vielä auki. Olen oikeasti haaveillut tästä suuresta eurooppalaisesta kokemuksesta, että katson viisuja muiden eurooppalaisten kanssa, hurraamme maillemme, kannustamme toisiamme ja tunnemme itsemme todella eurooppalaisiksi, vaikka Viisut on yksi vitsi ja pelkkää kitschiä. Olkoonkin vitsi, mutta se on ainakin yhdistävä sellainen.

Yksi kämppis sanoi eilen että mä taidan nauttia todella paljon elämästäni Saksassa kun matkustelen ja menen täällä niin innokkaasti. Tottahan se on. Nyt on ainutkertainen mahdollisuus elää oikeasti päivä kerrallaan, kattoon voi sylkeä sitten Suomessakin. Mutta miten yhdistää opiskelu ja kaikki nämä riennot? Miten huijata aivot ajattelemaan että kauniina päivänä voi pysyä sisälläkin ja tehdä kouluhommia? On muuten jotenkin siistiä mennä aurinkolasit päässä kouluun, sitä en ole kauhean montaa kertaa kokenut. Ensi viikolla on taas kaksi vapaapäivää - ihania nämä saksalaiset kun tarvitsevat niin paljon lomaa. Ja Rock im Park melko tuntemattoman seuran kanssa - jännittää, mutta tiedän että kaikki onnistuu.

Mun piti postata viime viikolla ties kuinka monta kertaa, mut en vaan saanut aikaiseksi. Viime viikolla ihailuni saksalaisten opiskelijoiden aktiivisuutta ja fiksuutta kohtaan vaihtui stressiksi. Mietin tunneilla, pitääkö nyt tuonkin pyytää puheenvuoroa juuri kun tunti on loppumassa, miksi jengi tekee niin paljon muistiinpanoja ja miten ikinä pääsen esseekokeesta läpi. Stressasin, pitääkö munkin nyt osallistua keskusteluun ja kysyyköhän joku kohta multa jotain ja ikävöin luentoja, jossa voi vaipua offline-modeen, tehdä things to do-listoja, suunnitella menoja tai lappuilla vaihtarikavereiden kanssa ja naureskella saksalaisille yhdessä. Kenties lukukausimaksu, arvosana -tai valmistumispaineet ovat syynä sakemannien pingottamiseen? Olin pari päivää myös väsynyt sosiaalisiin tapahtumiin ja nekin tuntuivat suorittamiselta. Ei kai vaihdon tarkoitus ole päättymätön things to do-lista - opiskele, juokse Sondermeierstrassea edestakaisin, käy jokaisessa kissanristiäisessä, ole aktiivinen Facebookissa koska siellä tapahtuu koko ajan jotain, tutustu mahdollisimman moneen saksalaiseen kun kerran elät niiden kanssa samassa solussa ja yritä samaan aikaan hoitaa arkiset pakolliset asiat kuten vuokranmaksut, siivoamiset ja ruokaostokset ja matkustaa mahdollisimman paljon, kun kerran olet ulkomailla ja Keski-Euroopassa?

Mietin myös, miksi käytän täällä sosiaaliseen elämään älyttömästi aikaa ja laitan sen kaiken muun, jopa yöunien edelle, kun Suomessa kavereiden tapaamiset sovitaan avaamalla täysi kalenteri eikä spontaanilla "mitäs teet tänään"-tekstarilla. Miksi Suomessa oikeiden kavereiden kanssa hengailu on joskus niin vaikea sopia ja se ei ole ajankäytössä prioriteettina? Toisaalta Suomi-ja vaihtarielämä eivät ole tässä suhteessa vertailukelpoisia. Aika kuluu aivan eri tavalla ja sitä on toisaalta paljon, toisaalta todella vähän. Vaihtarin opiskelu on erilaista kuin oikean opiskelijan ja päivärytmi, arkirutiinit... niitähän ei ole.

Stressi väheni, kun rupesin oikeasti hoitamaan rästihommia, olin vähän myös kotona omissa oloissani tehden täysin hyödyttömiä asioita ja tajusin taas kuinka paljon hyviä tyyppejä Münchenissä on. Myöskin auringon ja helteiden ilmestyminen saattoi vaikuttaa stressin ja Italian jälkeiseen plääh -olotilan vähenemiseen. Nyt kaikki on taas oikein päin: täällä on kuuma ja Suomessa kylmä. Mulla on polkupyörä. Ja tänään on Prodigyn konsertti (liput olivatkin 44 € eivätkä 90, Gott sei Dank). Leben ist wieder gut.

Kotiuduin Italiasta kaksi tuntia sitten. Söin hyvin ja nukuin paljon, vain olin. Täällä mua odotti tukossa oleva Facebook ja sähköpostitulva. Kohta pitäisi lähteä ihanaan iltaseminaariin ja tehdä sitten rästissä olevia koulujuttuja. Mistä sitä aloittaisi? Nyt ei ole energiaa hypätä takaisin hektiseen Erasmus-elämään. Itse asiassa haluaisin olla nyt Suomessa, syödä vaikka maksalaatikkoa ja olla mun maailman parhaiden kavereiden kanssa. Kaipa tämä tunne menee taas parin päivän päästä ohi...

Bemaria, hihhuleita ja ruokaa

Viikon nähtävyys: BMW Werk, jossa nähtiin kuinka Bemareita liimattiin ja askarreltiin yhteen. Guided tourissa parasta olivat liukuhihnalla työskentelevät isot transformersmaiset robotit. Muuten olen tällä viikolla saanut tarpeekseni Bayerische Motorwerkista, kun kyseinen lafka on mun yhden markkinointikurssin aiheena ja siitä pitää tehdä jos jonkinlaista ryhmätyötä. En vaan jotenkin tykkää Bemareista, ihan vaan siksi koska ne ei ole musta hyvännäköisiä autoja... Hyvä argumentti, eller hur?

Viikon Skype-puhelu: Lauran kanssa jutellessa tajusin, että Saksa-elämä on aika helppoa verrattuna Japani-elämään. Enpä taida vähään aikaan valittaa Saksan byrokratiasta, kielellisesti vaikeista luennoista ja 20 minuutin matkasta U-Bahnille, kun asiat voisivat olla huomattavasti haastavampia...

Viikon baijerilainen kansanjuhla -hämmennys: Ekumeeniset kirkkopäivät, jotka ovat levittäytyneet kaikkialle Müncheniin ja aiheuttavat poikkeustilanteita julkisissa kulkuneuvoissa. Eilen törmäsin ylistyslauluja hoilaaviin nuoriin ensin puoliltapäivin jatkoilta kotiutuessani ja toisen kerran yhdeltä yöllä kotiin tokavikaa U-Bahnia odottaessani. Ratkaisu: mp3-soitin täysille. Oransseja Hoffnung-nauhoja näkyy kaikkialla ja kun italialaisetkin sanovat, että München on Roomaa uskonnollisempi, tai ettei voi mennä lenkille Olympiaparkiin törmäämättä Jeesus-ihmisten telttaan, ei voi kuin hämmentyä. Meidän asuntolallakin on ständi kirkkopäivillä, jossa jotkut kämppikset on Wongemeinchaftiamme mainostamassa, mutta itse pidin matalaa profiilia ja jätin puffaamisen väliin. Onneksi siihen ei mitenkään painostettu. Suhtautuisin tähän kaikkeen positiivisesti, jos tapahtuma pidettäisiin esimerkiksi jossain messukeskuksessa tai vain yhdessä puistossa ja voisin silloin jopa harkita siellä käymistä, jos aikaa ja innostusta löytyisi, mutta tämä on nyt vaan liikaa. Kiitos, mutta kiitos ei, en halua lappujanne ja ilosanomaanne, mulla on jo tän kerhon jäsenyys.

Viikon opetus: Vältä vapaamuurareiden bileitä jatkossakin, ellet halua bongata arpinaamaisia miehiä. Vapaamuurareiden asuntolassa asuu siis vaan miehiä. Asuminen on halpaa ja WG sijaitsee ydinkeskustassa, mutta kämpän saamisen ehtona on miekkailu. Oikeilla miekoilla. Ilman suojia. Jep jep.

Viikon syömingit:

Eilen Crisse piti kansainväliset päivälliset, joihin jokaisen osanottajan piti tuoda jotain omasta maastaan. Herkkuja oli Puolasta, Espanjasta, Venäjältä, Italiasta, Kanadasta, Ranskasta, Briteistä, Saksasta, Singaporesta ja Islannista. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon (tuossa ei ole lähestulkoon kaikkea). Meitsi kantoi kortensa kekoon leipomalla korvapuusteja, joista tuli vähän liian isoja, hieman kärähtäneitä ja liian jauhoisia - siltä väliltä söisikö vai heittäisikö niillä sorsia. En tiedä miten mun pullat aina enemmän tai vähemmän epäonnistuu, vaikka kuinka noudattaisin ohjeita. Ehkä asiaa auttaisi jos oikeasti tykkäisin leipomisesta ja ruuanlaitosta. Mutta kyllä jotkut köyhän miehen korvapuustejani maistoivat ja tykkäsivätkin. Miia onneksi pelasti suomalaisen keittiön maineen onnistuneella makaronilaatikollaan. Muita mieleenpainuvia ruokia olivat kanadalainen vaahterasiirappi ja brittiläinen överimakea caramel bread. Miten taas tykkäsinkin eniten jälkiruokapuolesta?

Tunnin päästä suuntaan Hauptbahnhofille ja Desenzanon junaan, jossa on tarkoitus jumittaa kuusi ja puoli tuntia. Destination Lake Garda. Odotan hyviä kelejä, pitkiä yöunia ja ennen kaikkea ihanaa italialaista hiilaripöperöä. Tästä blogista on näköjään tulossa pikkuhiljaa varsinainen ruokablogi... Arrivederci ja ensi viikkoon!

Viime viikon riennot ja opetukset

Kokeilin vihdoin kepillä jäätä ja meilasin Spiegelin toimittajalle, joka vetää tutkivan journalismin viikonloppuseminaaria. En kyllä usko, että se antaa mulle erivapauksia Rock im Parkin suhteen, tää on nyt joko tai -tilanne. Lukuvuoden kiinnostavin kurssi, jollaista ei HY:sta löydä, josta saisi 5 op ja voisi taas pölöttää vähän Suomestakin - vai todennäköisesti mielettömät festarit ja jonkin sydäntäsärkevän tarinan sepustaminen Kelalle, kun opintopisteitä ei ole tarpeeksi, kumman vaihtoehdon tässä nyt sitten valitsisi?

Kelataan kuitenkin taaksepäin ja palataan viime viikkoon.

Pauliina viime semesteriltä oli käymässä, joten joka päivälle oli jotain ohjelmaa - tosin ei kuulemma tarpeeksi bileitä. Itse olen kyllä eri mieltä...

Maanantaina testattiin teekkareiden Stammtischia. Siellä sai ilmaista ruokaa ja painopiste oli juttelemisessa ja ihmisiin tutustumisessa, ei siis kreisibailausta tunkkaisessa kellarissa Mesan tyyliin. Hyvää vaihtelua.

Chiaralla oli synttärit ja se toi paikalle kolme (!) kakkua. Yksi niistä kuvassa näkyvä banaanisplit-kakku, Kuchen des Jahres, jonka muut Stammtischin random-ihmiset onnistuivat menestyksekkäästi tuhoamaan. Muita kakkuja tuli syötyä senkin edestä...

Annoimme Students Mondaylle toisen mahdollisuuden. Ei olisi pitänyt. Valot laitettiin päälle joskus yhdeltä, kun jengi katosi ekaan U-Bahniin, tanssimme Und ich schwimm, schwimm, schwimm -biisiä keskenämme ja dj:n kaveri/portsari kuvasi kaiken videokameraansa. Joopa joo.

Satoi koko viikon. Saksalaiset etanat olivat eksoottisia (onhan suomalaiset etanat vähän erilaisia?) ja niitä oli paljon. Näytettiin varmaan aika dorkilta kuvatessamme etanoita, kastematoja ei sentään tutkittu...

Tiistaina livahdettiin tutkimaan Rathausin sisätiloja, en sitten tiedä oliko se turisteille sallittua vai ei, muttei kukaan meitä tullut hätyyttelemään. Mäkin haluan Münchenin kaupungintaloon töihin ja tulla leikkimään kopiokoneella tällaisiin käytäviin! Ja millaisia mahtavat olla Rathausin firman pikkujoulut?

Nähtiin keskiviikkona Geschwister-Scholl-Platzin Brunnen iltavalaistuksessa.

Torstaina oli International Anti-Diät Tag (ihan niin kuin mulla ei jo olisi se joka päivä), minkä kunniaksi mentiin Hofbräuhausiin syömään puolikkaat kanat per naama. Tuossa vaiheessa sattui jo aika paljon, mutta alas meni tottakai.

Myös Tuuli kävi kääntymässä Münchenissä dokumenttifestareiden tiimoilta. Tuulin elokuva-opiskelijakaverit näyttivät meille toisen puolen Münchenistä joka oli jotain muutakin kuin ainaisia listahitti-perusbaareja tai Erasmus-bileitä - siis Sendlinger Torin yöelämän. Sendlinger Tor on vähän kuin Münchenin Kallio, siellä pitäisi käydä useamminkin. Käytiin kolmessa pubin ja yökerhon välimuodossa. Kaikki paikat olivat pieniä ja savuisia, musiikki kuin Flow-festareilla, mutta jengi todella heterogeenista aina juuri ja juuri täysi-ikäisistä 50 + -jengiin ja hipstereistä taviksiin. Baareissa oli joku sisustuskin ja ne erosivat toisistaan. Oli loistoilta ja virkistävää olla pelkkien suomalaisten kanssa liikkeellä ilman turhaa säätöä, kitisemistä siitä kuka haluaa minnekin tai draamaa.

Lauantaina oli kansainvälinen Treasure Hunt, vähän kuin fuksisuunnistus mutta liian laaja alue, liikaa tehtäviä eikä alkoholia. Palkintona oli Hampurin matka, joten panokset olivat kovat. Alussa oli vielä noin hauskaa. Kun suunnistus venyi kuusituntiseksi ja alkoi sataa, ei enää paljoa naurattanut. Treasure Hunt-bileistäkään ei ollut juuri mitään iloa.

Müncheniläiset keksivät aina syyn juhlia, sunnuntaina syynä oli FC Bayernin jokavuotinen Bundesligan voitto. Väkeä oli ihan simona, alussa hieman ahdisti mutta onneksi päästiin lopulta reunapaikoille. Ei kyllä sitten paljon nähtykään mitään. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin että Rathausin parvekkeella hyppivä porukka on itse FC Bayern ja niiden live-esiintyminen oli koko hulabaloon pointti.

Parasta kansanjuhlassa oli ilmainen (vedellä jatkettu) Paulaner. Ei kyllä ollut edes hyvää. Ilmaisen alkoholin jonottaminen sujui ihmeen nopeasti ja rauhallisesti. Mitenköhän se olisi Suomessa mennyt?

Viime viikko oli mulle näköjään vedä mahdollisimman paljon scheissea naamaan -teemainen. FC Bayern-festin jälkeen vedettiin kolmeen pekkaan tuollainen Bayerische Spezialitäten -ateria. Alkoi tökkiä todella pian. Hyi yök. Onneksi pian tulee pieni tauko baijerilaisesta mätöstä...

Kulutettiin saksalainen syöpäruoka -kalorit käymällä Friedesengelillä. Löysin tunnelista omakuvani, sort of.

Tällä viikolla opin myös...

- että Hochschulsportin spinning pidetään käytävässä auringonpaisteessa, ohjaajalla ei ole mikkiä ja kiitos luonnonvalon näen jokaisen spinning-Kommilitonen hikitahran ja samoin kaikki meikäläisen hikeä valuvan punaisen naaman - mutta kai se on ihan normaalia ja luonnollista
- että tanska voi kuulostaa joskus jopa kauniilta, kiitos tanskalaisen Tage des Zorn-leffan ja Mads Mikkelsenin
- että on turha elätellä toivoa saksalaisesta komediasta ilman ainoaa pissakakkavitsiä 
- että ilmastoinnin hajoaminen täpötäydessä Stammtischissa on melko ahdistava kokemus
- miten pyörään vaihdetaan uudet renkaat
- että pyöränrenkaiden vaihto on huomattavasti autonrenkaiden vaihtoa hauskempaa
- että japanilainen ruoka on hyvää
- miten puikoilla syödään
- miten Spotifyn saa toimimaan täällä
- mistä yöbussit menee (huomattavasti elämää helpottava seikka)

Nyt pulla-ainesostoksille, seminaariin ja James Bond -bileisiin hop!

Kompleksikohtaus vol. 1234567

Tänään oli taas sellainen päivä.

Kävin Olympia-Einkaufszentrumissa aikeenani ostaa järkeviä ja tarpeellisia asioita, kuten neulan ja lankaa. Hui hai, päädyin totta kai rättikauppoihin ja sovituskopissa itsetuntoni katosi yhtäkkiä kuin Eyjafjallajökullin tuhka tuuleen. En pystynyt varmaan tuntiin ajattelemaan muuta kuin "kolme kiloa lievään ylipainoon, kolme kiloa lievään ylipainoon" (valitettavaa, mutta totta). Ratkaisin ongelman ostamalla lisää vaatteita, joita en tarvitse (!!). Lopulta olin niin väsynyt etten jaksanut enää etsiä koko ompelutarvikekauppaa. Tiina kirjoitti että ulkomailla kaikki tunteet tuntuvat kaksinverroin voimakkaammilta, mistä olen aivan einverstanden. Pistetäänkö sen piikkiin?

Rupesi muuten naurattamaan kun luin mitä juuri kirjoitin. Pitäisikö hankkia oikeita ongelmia? Kuten ensimmäinen (!) inssini sanoi: "Itsetuntoa, nuori nainen, itsetuntoa!" Sitä paitsi lihominen on olennainen osa Erasmus-elämää.

Ajasta ja opiskelusta

Eilen kävelin samaa matkaa koulusta kotiin kämppikseni kanssa, ja se avautui mulle kiireisestä edellisviikostaan; kuinka se oli ollut joka ilta jossain teatterissa lähinnä opintojen takia (se on siis teatteritieteen opiskelija) ja käynyt kotona vaan kääntymässä, mutta nyt sillä on vihdoinkin koti-ilta edessä ja aikaa itselle. Satoi ja päätä särki, joten en jaksanut kommentoida kuin yksitavuisilla sanoilla, vaikka mieli teki sanoa että tervetuloa mun elämään, tuollaista hulabaloota mun arkeni on ollut 7 kuukautta. Olen joka ilta menossa jonnekin enkä oikein tiedä mihin aika kuluu. Viime viikolla oli pubivisaa, futista ja Berliiniä, tällä viikolla on ollut teekkareiden Stammtischia, Students Mondayta, leffaa 2 x kun liput kerran maksavat sen 5-6 €, Erasmuksen Stammtischia... Mutta en valita. Nyt on taas sellainen draivi päällä etten pysty viettämään yhtään koti-iltaa omassa hurmaavassa seurassani. Ehkä viikon, parin päästä saan taas burn outin sosiaalisista tapahtumista ja jään kotiin pitämään Täykkäri -putken.

Miten muuten nykyajan parikymppisillä opiskelevilla ja/tai työssäkäyvillä naisilla on aikaa pitää muotiblogeja? Yhden postauksen kirjoittaminen kestää yllättävän kauan (tai sitten vika on vaan mussa). Mutta entä sitten päivän asu -kuvien ottaminen, poseeraaminen, kuvien valikoiminen ja photoshoppaaminen? Miten kellään on ylipäätään aikaa (ja rahaa) shoppailuun niin paljon, kun pitää lisäksi opiskella, käydä töissä ja pitää ihmissuhteet koossa? Eikö kaikilla olekaan kalenteri tukossa pelkän arjen pyörittämisen kanssa?

Luulin muuten, että ainokainen sosiologian kurssini tällä lukukaudella olisi huomattavasti edellislukukauden kandin pituinen essee -settiä helpompi, onhan se vaan 3 opintopisteen luentokurssi. Mitä vielä - joka kerralle täytyy lukea 20-30 sivua sosiologian klassikkoteoreetikoiden lätinää auf Deutsch, natürlich. Tosin se lätinä on ihan mielenkiintoista, mutta jälleen kerran vaikeaa, joskus jopa saksalaiselle - ja siis siihen menee todella paljon aikaa. Naureskelin viimeksi vierustoverini hikkeilylle, kun se nauhoitti luentoa johonkin diginauhuriinsa, mutta ehkä mäkin voisin koittaa samaa. Jos tentissä pitää kirjoittaa esseitä, en ehkä selviä. Tosin kurssilla on niin paljon porukkaa että monivalinta on odotettavissa. Arvon Dr.Professorhan ei ole ilmoittanut vielä tentin suoritustavasta, eihän se ole täällä tapana...

Olin tänään ekaa kertaa tähän sosiologian luentoon liittyvässä vapaaehtoisessa lukupiirissä, joka teettää lisätöitä, muun muassa iloisen 2 h pituisen Habermas (!)-referaatin (onneksi ei yksin), mutta uskon että kannatti ottaa se lukupiiri kuitenkin. Ihailin taas kerran saksalaisten keskustelu -ja argumentointitaitoja, joista olen täällä kirjoittanut aikaisemminkin. Olisipa mullakin noin paljon sanottavaa ja noin hienoja mielipiteitä. Toki aina mahtuu joukkoon joku hikke tai ärsyttävä aina äänessä oleva pätijä, mutta täällä useammat ihmiset ovat aktiivisia ja oikeasti fiksuja. En ole vielä kertaakaan ajatellut kenestäkään, mitä tuokin vatipää tekee yliopistossa ja miten se on tänne päässyt, toisin kuin joskus Helsingissä. Okei, ehkä ajattelen muutamasta hulivili-vaihtarista niin, mutta Erasmukset ovat asia erikseen...

Oikein inspiroiduin sosiologian teorioista ja teeseistä ja pysyin enimmäkseen kärryillä, toisin kuin viime lukukautena katastrofaalisessa Wissenschaftsoziologiessa jossa Kommilitoneni olisivat ihan yhtä hyvin voineet puhua swahilia ja kaikki meni multa ihan ohi. Pari kertaa tänään olin jopa kehittämässä jotain sanottavaa, siis pyytämässä puheenvuoroa (tai siis ajattelin puheenvuoron pyytämistä) varmaan ensimmäistä kertaa sitten lukion (jos Kielikeskuksen tunteja ei lasketa), mutta suomi ei tunnu kääntyvän päässäni saksaksi tarpeeksi nopeasti että ennättäisin mukaan keskusteluun...

Vähän mua jännittää mun ekat saksankieliset referaatit lähinnä sen takia, mitä opettaja ja opiskelijat tulevat multa esitelmän jälkeen kysymään. Siis täällä joku jopa saattaa kysyä jotain "Onko kysyttävää"-kohdassa ja siitä saattaa kehittyä kunnon keskustelu, ja auta armias jos en ymmärrä kysymystä tai mistä puhutaan ja joudun luokan edessä sanomaan viisi kertaa että sori, mä en vieläkään tajunnut mitä sä sanoit, mä en vieläkään tajua ja kaikki muut, jopa muut vaihtarit tajuaa. En oikein tiedä miten sellaisen jumitustilanteen yli pystyy sitten pääsemään, ehkä opettaja seivaa. Aion kyllä aloittaa referaatin niin kuin yksi puolalainen opetti: "Ich bin Erasmus, so ich bitte ein Bisschen Toleranz". Ei anteeksi että olen olemassa -tyyliin, vaan puolivitsillä ihan vain itseäni rentouttaakseni. Sitten mun ei tarvitse stressata siitä että Kommilitonet miettii koko show'n ajan mitä tuo ignorant dumb foreigner tuolla änkyttää. Tosin miksi ne sellaista miettisivät? Useimmat tapaamani saksalaiset suhtautuvat Erasmuksiin ihan positiivisesti (salaa varmasti kadehtien meidän arkirutiinitonta rappioelämää), varsinkin jos sattuu puhumaan saksaa. Ja skandinaavit nyt ovat ilmeisesti aina kovassa huudossa.

Impulsive Menschen kennen keine Grenzen

Koska en osaa mennä aikaisin nukkumaan, halusin jakaa tämän mestariteoksen kanssanne. Ah, saksalainen bilemusiikki, täähän on melkein Cheekin tasoa mutta tietyssä olotilassa toimii. Linkittäisin videon suoraan tähän jos en olisi niin kädetön ihminen. Ahdistaa muuten taas kaikki asiat jotka pitää tehdä huomenna, voihan maanantai.

Going down the Potsdamer singing Checkpoint Charlie blues

Kävin tosiaan pääkaupungissa viikonloppuna, vihdoin ja viimein. Mieleen jäivät currywurstit (katso kuudes kuva), Dönerit, Mesan pre partyt Zoologischer Gartenissa, Potsdamin Weinfest-fiasko ja muutama Berliinin nähtävyyskin. Olen muuten aika mauttomuuden huippu I love NY-paidassani Brandenburg Torilla, mutta väliäkö hällä... Berliini oli suurkaupunkimainen, likainen, epämääräinen, sekava, jännä, cool, boheemi ja katu-uskottava. Tykkäsin, mutta oon silti ennemmin Erasmus Münchenissä, sori kaikki Berliini-fanit sekä rikkaan ja ylimielisen Baijerin vihaajat. Nyt on takki tyhjä pitkän bussimatkan jälkeen ja koulumotivaatio miinuksen puolella. Lauantaina iski uskomaton vappu- ja maailman paras vappuseura -ikävä. Luulin etten ole vappuihmisiä, mutta sisäinen haalaripelleörveltäjäni kaipasi lakkia, Ullista ja skumppaa kuin toimivaa Yle Areenaa itsenäisyyspäivänä. Berliinissä oli kuulemma jotain perinteisen väkivaltaista miekkariakin vappupäivän kunniaksi, onneksi onnistuin missaamaan sen.

Jenkkikämppikseni ansiosta tämä biisi soi nyt mun päässä.

Sosiologian modernisaatiokurssin proffa muuten arvosteli mun kandin pituisen esseeni vihdoin:

"I just red and evaluated your term paper. It is not too bad, it is informational and readable. But the theoretical and empirical part are not integrated enough. There are many parts which are done by copy&paste without citation marks ("") and this is a bit near to plagiarism. Your own English could be sometimes more correct. After all it is 2,3 according to the German scale from 1 (very good) to 6 (bad). The overall grade for the course is then 2,0."
  
Et silleen. Mitä muutakaan tähän voi enää sanoa kuin lol. It is not too bad.