Beibe nyt leivotaan

Voi "#@£$%&/{?'¨¨´!  nyt taas. Siis mulla ei ole mitään korvapuusti-skillsejä. Ei sitten yhtään mitään. Nuo ei ole korvapuusteja nähnytkään, koska unohdin taas jotain, kuten aina leipoessani... Tällä kertaa rullata sen taikinan. Ilmankos muotoilu ei ihan sujunut... Huomasin siis tämän siinä vaiheessa kun pullat oli uunissa...Ja miksi niistä tulee aina niin rapeita? Ottaa päähän. Ensi kerralla kokeilen makaronilaatikkoa tai mustikkapiirakkaa, koska todistettavasti osasin tehdä sellaisen joskus ysiluokalla... Tajusin sentään ostaa kakun enkä ruvennut enempää hifistelemään, sen leipomisessa olisi tullut raja vastaan. Aloitin siis tosiaan pullien vääntämisen klo 21 ja klo on nyt 01... Miksi tässä kestää aina niin kauan? Leipomisen syynä on huomiset mun ja Minnan yhteisbileet. Onneksi teemana on Liisa ihmemaassa, niin voin sanoa että nuo on ihmemaapullia... Heh. Siis se joka sanoi, että leipominen ja käsien upottaminen taikinaan on jotenkin rentouttavaa ja terapeuttista, oli väärässä. Tenttiin lukeminenkin oli tosi hauskaa tähän verrattuna.

Mun katossa on tällaisia kivoja uusia lemmikkejä. Jotain epämääräisiä möttiäisiä. Luultavasti harmittomia, mutta välillä ne tippuvat ja tekevät joukkoitsarin mun lavuaariin. Ärsyttävää...

Bemaria, hihhuleita ja ruokaa

Viikon nähtävyys: BMW Werk, jossa nähtiin kuinka Bemareita liimattiin ja askarreltiin yhteen. Guided tourissa parasta olivat liukuhihnalla työskentelevät isot transformersmaiset robotit. Muuten olen tällä viikolla saanut tarpeekseni Bayerische Motorwerkista, kun kyseinen lafka on mun yhden markkinointikurssin aiheena ja siitä pitää tehdä jos jonkinlaista ryhmätyötä. En vaan jotenkin tykkää Bemareista, ihan vaan siksi koska ne ei ole musta hyvännäköisiä autoja... Hyvä argumentti, eller hur?

Viikon Skype-puhelu: Lauran kanssa jutellessa tajusin, että Saksa-elämä on aika helppoa verrattuna Japani-elämään. Enpä taida vähään aikaan valittaa Saksan byrokratiasta, kielellisesti vaikeista luennoista ja 20 minuutin matkasta U-Bahnille, kun asiat voisivat olla huomattavasti haastavampia...

Viikon baijerilainen kansanjuhla -hämmennys: Ekumeeniset kirkkopäivät, jotka ovat levittäytyneet kaikkialle Müncheniin ja aiheuttavat poikkeustilanteita julkisissa kulkuneuvoissa. Eilen törmäsin ylistyslauluja hoilaaviin nuoriin ensin puoliltapäivin jatkoilta kotiutuessani ja toisen kerran yhdeltä yöllä kotiin tokavikaa U-Bahnia odottaessani. Ratkaisu: mp3-soitin täysille. Oransseja Hoffnung-nauhoja näkyy kaikkialla ja kun italialaisetkin sanovat, että München on Roomaa uskonnollisempi, tai ettei voi mennä lenkille Olympiaparkiin törmäämättä Jeesus-ihmisten telttaan, ei voi kuin hämmentyä. Meidän asuntolallakin on ständi kirkkopäivillä, jossa jotkut kämppikset on Wongemeinchaftiamme mainostamassa, mutta itse pidin matalaa profiilia ja jätin puffaamisen väliin. Onneksi siihen ei mitenkään painostettu. Suhtautuisin tähän kaikkeen positiivisesti, jos tapahtuma pidettäisiin esimerkiksi jossain messukeskuksessa tai vain yhdessä puistossa ja voisin silloin jopa harkita siellä käymistä, jos aikaa ja innostusta löytyisi, mutta tämä on nyt vaan liikaa. Kiitos, mutta kiitos ei, en halua lappujanne ja ilosanomaanne, mulla on jo tän kerhon jäsenyys.

Viikon opetus: Vältä vapaamuurareiden bileitä jatkossakin, ellet halua bongata arpinaamaisia miehiä. Vapaamuurareiden asuntolassa asuu siis vaan miehiä. Asuminen on halpaa ja WG sijaitsee ydinkeskustassa, mutta kämpän saamisen ehtona on miekkailu. Oikeilla miekoilla. Ilman suojia. Jep jep.

Viikon syömingit:

Eilen Crisse piti kansainväliset päivälliset, joihin jokaisen osanottajan piti tuoda jotain omasta maastaan. Herkkuja oli Puolasta, Espanjasta, Venäjältä, Italiasta, Kanadasta, Ranskasta, Briteistä, Saksasta, Singaporesta ja Islannista. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon (tuossa ei ole lähestulkoon kaikkea). Meitsi kantoi kortensa kekoon leipomalla korvapuusteja, joista tuli vähän liian isoja, hieman kärähtäneitä ja liian jauhoisia - siltä väliltä söisikö vai heittäisikö niillä sorsia. En tiedä miten mun pullat aina enemmän tai vähemmän epäonnistuu, vaikka kuinka noudattaisin ohjeita. Ehkä asiaa auttaisi jos oikeasti tykkäisin leipomisesta ja ruuanlaitosta. Mutta kyllä jotkut köyhän miehen korvapuustejani maistoivat ja tykkäsivätkin. Miia onneksi pelasti suomalaisen keittiön maineen onnistuneella makaronilaatikollaan. Muita mieleenpainuvia ruokia olivat kanadalainen vaahterasiirappi ja brittiläinen överimakea caramel bread. Miten taas tykkäsinkin eniten jälkiruokapuolesta?

Tunnin päästä suuntaan Hauptbahnhofille ja Desenzanon junaan, jossa on tarkoitus jumittaa kuusi ja puoli tuntia. Destination Lake Garda. Odotan hyviä kelejä, pitkiä yöunia ja ennen kaikkea ihanaa italialaista hiilaripöperöä. Tästä blogista on näköjään tulossa pikkuhiljaa varsinainen ruokablogi... Arrivederci ja ensi viikkoon!

Pech, Stress und alles in zwischen

Alkuviikosta on tapahtunut liikaa, jos ei vastoinkäymisiä, niin ainakin haasteita.

Maanantaina päätin aloittaa laihduttamisen. Ostin vaa'an, ja yllättävää kyllä en ollut lihonut. Ennen ajattelin, että kunhan vaan vaatteet vielä sopivat, on turha laihduttaa ja etten ikinä rupea tietoiseen laihdutukseen; ehkä voin lisätä liikunnan määrää ja yrittää kohottaa kuntoani, mutta laihduttaa en jaksa enkä halua siinä mielessä että tarkkailisin mitä syön. Suomessa siis ajattelin syöväni joka tapauksessa terveellisesti ja hyvin, ja pienestä suklaapatukastakin tuli jo ähky olo. Suomessa olin myös tyytyväinen kroppaani, täällä en enää. Syön mitä sattuu milloin sattuu, koska on muka helpompaa syödä epäterveellisesti kuin ostaa hedelmiä ja salaattia ja koska on niin kiire, Hochschulsportzentrum on liian kaukana ja lenkille ei aina jaksa vääntäytyä. En ole ikinä syönyt niin paljon suklaata kuin täällä, tunnen itseni koko ajan turvonneeksi ja kadehdin saksalaisia, jotka ahtavat itseensä sokerimuroja, Nutellaa, makkaraa, punaista lihaa, juustoa ja kaikenlaista rasvaista eikä niille kerry kiloja mihinkään. Ennen en ymmärtänyt aikuisia ihmisiä, jotka pitävät karkkilakkoja tai karkkipäiviä, tai toisaalta niitä jotka syövät karkkia joka päivä kuin eväitä - nyt olen itse melkein samanlaisessa tilanteessa, ja jos en ala skarppaamaan, kohta niitä uusia vaatteita täytyy ostaa.

Olen nyt siis jonkinlaisessa karkki- ja herkkulakossa (tarjotuista en tietenkään kieltäydy), olen jättänyt sokerin kahvista ja yritän vähentää hiilihydraatteja, mikä on todella vaikeaa. On muutenkin vaikeaa, kun ei tiedä mitä saa ja mitä ei saa syödä. Täydelliseen karppaamiseen tai ihmedieetteihin en kuitenkaan ole ryhtymässä ja yritän olla tekemättä tästä stressiä tai pakkomiellettä itselleni - haluan vaan olla taas enemmän sinut itseni kanssa. Tai sitten olen katsonut liikaa lukioaikaisia valokuvia... Elämänmuutokseksi ei kai enää riitä vain uusi kampaus. Yritän lenkkeillä tästä lähin päivittäin, saa nähdä kuinka käy, motivaatio on ainakin korkealla ja oikeasti tykkään lenkkeilystä ainakin toistaiseksi, kyllä mä kuitenkin suht usein rämmin Englisher Gartenin loskassa. Ehkä kaljan lipittämistäkin voisi vähentää. En olisi ikinä tätäkään uskonut, mutta tykkään nykyään kaljasta. Ihan liikaa, mikä on melko ällöttävää. Kohta se näkyy. Tässä siis on uutta haastetta ja projektia kerrakseen, ja motivaatio vain kohosi, kun tiistai-aamulla yllättäen brasilialainen miespuolinen kämppikseni tarttui aamiaispöydässä jenkkakahvoihini ja kysyi "Was ist das?" Se oli melko hämmentävä hetki, mutta vain nauroin ja lähdin sitten lenkille. On se muuten kumma, miten helposti annan latinoille tuollaiset huonot tai härskit läpät anteeksi, suomalaisille miehille olisi toinen ääni kellossa...

Tiistaina Communichator ilmestyi vihdoin! Postaan tänne vaikka myöhemmin kuvan siitä tai jutut pdf:nä, katsotaan. Se oli ihan positiivista ja olin ylpeä itsestäni. Kaksi aukeaman juttua - ei huonompi suoritus. Tunnin jälkeen vaan opettaja halusi keskustella meidän vaihtareiden kanssa kurssista saamastaan negatiivisesta palautteesta. Keskustelu oli sinänsä hyvä ja kiva että opettaja huomioi palautteen, mutta harmi vaan ettei kurssipalaute sitten tosiaan pysynyt anonyymina. Ensi tiistaina meillä on Communichator-ihmisten kanssa lehden julkaisu"bileet" ja niistä saattaa tulla tämän palautekeskustelun jälkeen todella jäätävät.

Tiistai-iltana tapahtui Bridget Jones-meltdown, sellainen että haluaa vaan piiloutua peiton alle pakoon pahaa maailmaa ja kaikki on kuraa. Tänä aamuna vihasin Münchenia, jopa iänikuista Vivaldia Odeonsplatzin steissillä ja Glockenspielin säveliä, luennolla keskityin taas turhautuneena pureskelemaan kynsiäni, kirjoittamaan things to do -listoja ja miettimään, miksen osaa mennä aikaisin nukkumaan tai totu jo mun mielestä Suomessa ihan hyvin riittäviin seitsemän-kahdeksan tunnin yöuniin. Piristyin kun kävin ostamassa mulle ja äidille halvat ja hyvät liput Onegin-balettiin, music by Tshaikovski. Kaikki oli hyvin, kunnes muistin että tänään on 3.2. ja olen vahingossa matkustanut jo kolme päivää pummilla kun unohdin ostaa uuden lapun kuukausikorttiini. Meinasin juuri jäädä pois metrosta asemalla, josta kyseisen lapun voin ostaa (ei, sitä ei voi ostaa joka asemalla, ei ainakaan meikäläisen asemalla, sehän olisi liian helppoa), kun yhtäkkiä kukas muukaan kuin tarkastaja narautti mut eikä uskonut rehellisiä selityksiäni. "Nyt on jo kolmas päivä, nyt on jo kolmas päivä..." Neljänkympin lasku siitä pamahti, mutta voin aina lohduttautua sillä että Hgissa summa olisi 80 €. Beim Schwarzfahren sehen wir Rot - genau. Teki mieli repiä lasku ja syödä se tarkastajan silmien edessä, mutta päädyin vaan pakenemaan mahdollisimman nopeasti paikalta minnekäs muualle kuin kuukausilippuautomaatille - ah miksi tämän piti olla niin minuuteista kiinni.

Sain kuitenkin referaatin nyt esityskuntoon omalta osaltani ja radiotunnilla jopa tehtiin jotain ja oli ehkä semi-hauskaakin. En jaksa jännittää referaattia, uskon että se menee hyvin, kunhan vaan porukka (ja minä) saa parini kiinalaisesta aksentista selvää. Illaksi sitten teatteriin ja karaokeen.