Pech, Stress und alles in zwischen

Alkuviikosta on tapahtunut liikaa, jos ei vastoinkäymisiä, niin ainakin haasteita.

Maanantaina päätin aloittaa laihduttamisen. Ostin vaa'an, ja yllättävää kyllä en ollut lihonut. Ennen ajattelin, että kunhan vaan vaatteet vielä sopivat, on turha laihduttaa ja etten ikinä rupea tietoiseen laihdutukseen; ehkä voin lisätä liikunnan määrää ja yrittää kohottaa kuntoani, mutta laihduttaa en jaksa enkä halua siinä mielessä että tarkkailisin mitä syön. Suomessa siis ajattelin syöväni joka tapauksessa terveellisesti ja hyvin, ja pienestä suklaapatukastakin tuli jo ähky olo. Suomessa olin myös tyytyväinen kroppaani, täällä en enää. Syön mitä sattuu milloin sattuu, koska on muka helpompaa syödä epäterveellisesti kuin ostaa hedelmiä ja salaattia ja koska on niin kiire, Hochschulsportzentrum on liian kaukana ja lenkille ei aina jaksa vääntäytyä. En ole ikinä syönyt niin paljon suklaata kuin täällä, tunnen itseni koko ajan turvonneeksi ja kadehdin saksalaisia, jotka ahtavat itseensä sokerimuroja, Nutellaa, makkaraa, punaista lihaa, juustoa ja kaikenlaista rasvaista eikä niille kerry kiloja mihinkään. Ennen en ymmärtänyt aikuisia ihmisiä, jotka pitävät karkkilakkoja tai karkkipäiviä, tai toisaalta niitä jotka syövät karkkia joka päivä kuin eväitä - nyt olen itse melkein samanlaisessa tilanteessa, ja jos en ala skarppaamaan, kohta niitä uusia vaatteita täytyy ostaa.

Olen nyt siis jonkinlaisessa karkki- ja herkkulakossa (tarjotuista en tietenkään kieltäydy), olen jättänyt sokerin kahvista ja yritän vähentää hiilihydraatteja, mikä on todella vaikeaa. On muutenkin vaikeaa, kun ei tiedä mitä saa ja mitä ei saa syödä. Täydelliseen karppaamiseen tai ihmedieetteihin en kuitenkaan ole ryhtymässä ja yritän olla tekemättä tästä stressiä tai pakkomiellettä itselleni - haluan vaan olla taas enemmän sinut itseni kanssa. Tai sitten olen katsonut liikaa lukioaikaisia valokuvia... Elämänmuutokseksi ei kai enää riitä vain uusi kampaus. Yritän lenkkeillä tästä lähin päivittäin, saa nähdä kuinka käy, motivaatio on ainakin korkealla ja oikeasti tykkään lenkkeilystä ainakin toistaiseksi, kyllä mä kuitenkin suht usein rämmin Englisher Gartenin loskassa. Ehkä kaljan lipittämistäkin voisi vähentää. En olisi ikinä tätäkään uskonut, mutta tykkään nykyään kaljasta. Ihan liikaa, mikä on melko ällöttävää. Kohta se näkyy. Tässä siis on uutta haastetta ja projektia kerrakseen, ja motivaatio vain kohosi, kun tiistai-aamulla yllättäen brasilialainen miespuolinen kämppikseni tarttui aamiaispöydässä jenkkakahvoihini ja kysyi "Was ist das?" Se oli melko hämmentävä hetki, mutta vain nauroin ja lähdin sitten lenkille. On se muuten kumma, miten helposti annan latinoille tuollaiset huonot tai härskit läpät anteeksi, suomalaisille miehille olisi toinen ääni kellossa...

Tiistaina Communichator ilmestyi vihdoin! Postaan tänne vaikka myöhemmin kuvan siitä tai jutut pdf:nä, katsotaan. Se oli ihan positiivista ja olin ylpeä itsestäni. Kaksi aukeaman juttua - ei huonompi suoritus. Tunnin jälkeen vaan opettaja halusi keskustella meidän vaihtareiden kanssa kurssista saamastaan negatiivisesta palautteesta. Keskustelu oli sinänsä hyvä ja kiva että opettaja huomioi palautteen, mutta harmi vaan ettei kurssipalaute sitten tosiaan pysynyt anonyymina. Ensi tiistaina meillä on Communichator-ihmisten kanssa lehden julkaisu"bileet" ja niistä saattaa tulla tämän palautekeskustelun jälkeen todella jäätävät.

Tiistai-iltana tapahtui Bridget Jones-meltdown, sellainen että haluaa vaan piiloutua peiton alle pakoon pahaa maailmaa ja kaikki on kuraa. Tänä aamuna vihasin Münchenia, jopa iänikuista Vivaldia Odeonsplatzin steissillä ja Glockenspielin säveliä, luennolla keskityin taas turhautuneena pureskelemaan kynsiäni, kirjoittamaan things to do -listoja ja miettimään, miksen osaa mennä aikaisin nukkumaan tai totu jo mun mielestä Suomessa ihan hyvin riittäviin seitsemän-kahdeksan tunnin yöuniin. Piristyin kun kävin ostamassa mulle ja äidille halvat ja hyvät liput Onegin-balettiin, music by Tshaikovski. Kaikki oli hyvin, kunnes muistin että tänään on 3.2. ja olen vahingossa matkustanut jo kolme päivää pummilla kun unohdin ostaa uuden lapun kuukausikorttiini. Meinasin juuri jäädä pois metrosta asemalla, josta kyseisen lapun voin ostaa (ei, sitä ei voi ostaa joka asemalla, ei ainakaan meikäläisen asemalla, sehän olisi liian helppoa), kun yhtäkkiä kukas muukaan kuin tarkastaja narautti mut eikä uskonut rehellisiä selityksiäni. "Nyt on jo kolmas päivä, nyt on jo kolmas päivä..." Neljänkympin lasku siitä pamahti, mutta voin aina lohduttautua sillä että Hgissa summa olisi 80 €. Beim Schwarzfahren sehen wir Rot - genau. Teki mieli repiä lasku ja syödä se tarkastajan silmien edessä, mutta päädyin vaan pakenemaan mahdollisimman nopeasti paikalta minnekäs muualle kuin kuukausilippuautomaatille - ah miksi tämän piti olla niin minuuteista kiinni.

Sain kuitenkin referaatin nyt esityskuntoon omalta osaltani ja radiotunnilla jopa tehtiin jotain ja oli ehkä semi-hauskaakin. En jaksa jännittää referaattia, uskon että se menee hyvin, kunhan vaan porukka (ja minä) saa parini kiinalaisesta aksentista selvää. Illaksi sitten teatteriin ja karaokeen.