Kompleksikohtaus vol. 1234567

Tänään oli taas sellainen päivä.

Kävin Olympia-Einkaufszentrumissa aikeenani ostaa järkeviä ja tarpeellisia asioita, kuten neulan ja lankaa. Hui hai, päädyin totta kai rättikauppoihin ja sovituskopissa itsetuntoni katosi yhtäkkiä kuin Eyjafjallajökullin tuhka tuuleen. En pystynyt varmaan tuntiin ajattelemaan muuta kuin "kolme kiloa lievään ylipainoon, kolme kiloa lievään ylipainoon" (valitettavaa, mutta totta). Ratkaisin ongelman ostamalla lisää vaatteita, joita en tarvitse (!!). Lopulta olin niin väsynyt etten jaksanut enää etsiä koko ompelutarvikekauppaa. Tiina kirjoitti että ulkomailla kaikki tunteet tuntuvat kaksinverroin voimakkaammilta, mistä olen aivan einverstanden. Pistetäänkö sen piikkiin?

Rupesi muuten naurattamaan kun luin mitä juuri kirjoitin. Pitäisikö hankkia oikeita ongelmia? Kuten ensimmäinen (!) inssini sanoi: "Itsetuntoa, nuori nainen, itsetuntoa!" Sitä paitsi lihominen on olennainen osa Erasmus-elämää.

Matkoja Pallivahaan (ainakin melkein)

Suomessa viimeistä viikkoa. Tänään oli ensimmäistä kertaa reissun aikana tylsää, koska päätin keskittyä Hausarbeit.docin tuijottamiseen enkä sopinut yhtään sosialisointia tälle päivälle. Sen sijaan vietin liikaa aikaa naamakirjassa, luin tunnin tai kaksi More to Lovea ja huomasin, että Ridge ja Brooke on taas yhdessä. No, kyllä Hausarbeitkin oikeasti vähän edistyi, tosin huomasin sen edelleen olevan täyttä tuubaa ja hyvin keskeneräinen. Miksi vuorokaudessa on vain 24 tuntia? Luulin ehtiväni Suomen reissulla vähän rauhoittumaan, mutta taas ollaan menty pää kolmantena jalkana melkein samaa tahtia kuin Münchenissä. Vanhojen hyvien ystävien näkeminen on kuitenkin ollut rentoutusta parhaimmillaan ja muutenkin paluu suomalaiseen suoraviivaiseen kommunikaatioon ja huumorintajuun ilman turhaa small talkia tai pidempää pohjustusta on piristänyt; jurotusta ja töksäyttelyä en ole ikävöinyt, mutta sitä että ihmiset tajuaa asiat heti ja menee suoraan asiaan. Tosin yhteinen kieli taitaa aika olennaisesti myös helpottaa kommunikaatiota... Viime reissulla ihmettelin Pensseli-setää, nyt löysin Marja Tyrnin. Kansalliset vitsit ovat siis hieman ehkä parantuneet viime kerrasta.

Vanhojen ystävien näkeminen sai mut myös unohtamaan ainakin hetkeksi painonpudotushysterian. Erasmus-kilojen, on niitä sitten kertynyt tai ei, päivittely vaan kuuluu vaihtarielämään kuin Das geht ab -renkutus Stammtischiin, mutta sitä ei kannata ottaa niin vakavasti. Ehkä elämäni ei tästä radikaalisti parannu, vaikka laihtuisinkin maagiset viisi kiloa, joten olen jatkanut huonojen hiilihydraattien lähes päivittäistä syömistä jos en hyvällä omallatunnolla, ainakin ajattelematta sitä liikaa. Mulla oli kyllä niin ikävä suomalaista ruokaa, maksalaatikko oli parempaa kuin koskaan ja löysin Piltit uudelleen. Vielä ehdin tällä viikolla pitää kunnon pinaattilettu-korvapuusti-makaronilaatikko -orgiat.

Näin lauantaina entisen kotikaupunkini Turun ulkomaalaisen silmin, kun tapasin siellä Münchenin vaihtarituttuni Laurentin, joka oli tullut yliopistoon harjoitteluun. Raukkaparka oli päätynyt asumaan Varissuolle ja ostanut Sokokselta 100 euron lakanat, kun ei ollut mistään löytänyt halvempia - tietysti me satuttiin näkemään Ikea-bussi ja sekö sitä vasta harmitti. Myöskään kirjakauppoihin ranskis ei ollut törmännyt, ennen kuin valistin sitä että kirja on saksaksi buch ja kauppa handel tai geschäft. Niin, en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Tunsin itseni varsinaiseksi kosmopoliitiksi kun kävin sen kanssa ensimmäistä kertaa Old Bankissa, mä join Atzingeria ja se Chimayta ja puhuttiin saksaa. Enpä olisi vuosi sitten voinut kuvitella löytäväni itseäni moisesta tilanteesta. Ja tuskin Turku toipui Myllysillan sortumisesta, kun kaupunkiin tuli David Beckham - just kun pääsin taas Stadiin. Niin mun tuuria.

Loppuviikon saldo

Kulttuuri: *****

Olen käynyt Regensburgin golfmuseossa ja kalastus-ja metsästys/kahen kilon siika -museossa, mutta perjantaina katsastin tähän asti parhaimman erikoismuseon, joka on suomalaiselle kulinaristille totaalinen must-see. Kyseessä oli siis perunamuseo. Kyllä, ei ole olemassa asiaa mitä ei voisi museoida. Opin muun muassa, että perunasta voi tehdä puuteria ja balsamia, että perunassa on vähemmän hiilihydraatteja kuin omenassa, ja kuolasin wasabi-sipsejä, jotka kuitenkin jäivät ostamatta. Mutta miksi museossa käytiin läpi kaikki muut perunalajit paitsi pommes noisettesit ja perunasalaatti?

Tässä kuvassa Kolumbus ottaa Aatamilta omenan... eikun siis inkalta perunan. Pieni askel ihmiselle, suuri askel eurooppalaiselle perunanmussuttajille.

Bongaa Rosamunda.

Olimme aivan liekeissä perunoista.

Perunapariskunta.

Äidin pikavisiitti vauhditti kulttuuripisteiden kerryttämistä. Pääsin vihdoin Nymphenburgin linnaan. En malta odottaa linnan puistoon ja nurtseille pääsyä kesällä!

 Bongaa Michelin-turre.

Tuossa huoneessa Neuschwansteinin satuprinssi Ludwig II syntyi.

Katsastin vihdoin myös Alte Pinakothekin, joka oli pieni pettymys. Musta ei tullut Rubens-fania, Rembrandtit oli kyllä hyviä.

Tuo täti lukee Newtonia, mikä oli audio guiden mielestä todella merkittävää ja modernia tuohon aikaan (1600-luvulla? 1700-luvulla?)

Nämä oli mun lemppareita.

 Kävin taas kansallisteatterissa, tällä kerralla yläorrella ja lavallekin oli vaihteeksi suorat ja esteettömät näkymät. Käytiin katsomassa venäläistä Tshaikovskin säveltämää Onegin-balettia. Yllätyin positiivisesti siitä, kuinka hyvin baletissa voi kertoa tarinoita musiikilla ja tanssilla ilman vuorosanoja. Tanssijat olivat todella ilmeikkäitä ja loistavia miimikkoja; vaikkeivät kasvojen ilmeet piippuhyllylle asti välittyneetkään, liikkeet ilmaisivat jo paljon. Ei ollut ollenkaan tylsää tai vaikeaa enkä nauranut kertaakaan sukkahousuille.

Biletys: **

 Lukukauden viimeinen Stammtisch oli loppuvaiheesta yllättävän hyvä, johtunee Sangriasta. Sain myös yllättäen yhden jenkkikämppikseni innostumaan Stammarista, yleensä se ei tietääkseni käy juuri missään, kuten eivät muutkaan kämppikseni - tai sitten niillä on aina jotkut salaiset kreisibailut jossain mistä en tiedä mitään. Muuten bilerintamalla on ollut aika hiljaista, perjantain kolmista bileistä menin valitsemaan väärät. Aina ei voi onnistua. Viime yönä tosin nukuin pitkästä aikaa melkein yhdeksän tuntia, jonka jälkeen olin aivan uudestisyntynyt. Pitäisiköhän pitkät yöunet ottaa tavaksi?

Rantakuntoon 2010-projekti: *

Keskiviikkona suunnitelmissa oli aerobic, mutta keskustan Hochschulsport oli yllättäen kiinni. Tulimme Pauliinan kanssa siihen tulokseen, että jos emme voi urheilla, syödään sitten herkkuja. Päädyimme kivaan vaaleanpunaiseen kahvilaan, jossa söin sitten myös Pauliinan kakkupalan, kun se ei tykännyt siitä. Ei näin. Torstaina sentään tapahtui jotain ryhdistäytymistä oudossa, mutta tehokkaassa fitnesstrainingissa, ja tänään lenkkeilin ihanassa keväisessä auringonpaisteessa. Kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu, mitä nyt vaan ajattelen sekä laihduttamista että syömistä melkein koko ajan ja olisi suuri kiusaus lähteä huoltsikalle suklaan perässä - mutta nyt täytyy keskittyä. Tässä maassa on kyllä todella vaikea laihduttaa. Miksi niin moni kiva juttu on joko lihottavaa, laitonta tai moraalisesti arveluttavaa?

Suomi-/suomalaisuus-osio: ****

Olen huolestuttavasti muuttumassa niin isänmaalliseksi, että harkitsen heräämistä huomenna klo 6.00 Suomi-Ruotsi -jääkiekko-ottelun takia, vaikken edes seuraa jääkiekkoa saati mitään urheilua enkä tiedä mitään siitä. Sisäinen patrioottini nosti päätään myös, kun menin taas ostamaan Gentlemen's Quarterlyn tämän kansikuvan vuoksi...

 Joo joo, en tykkää formuloista. Mutta toi Keken poika on ihan kiva.

Olen myös seurannut näitä kotimaisia laatuohjelmia:

Vitsi Martinan synnytysjakso oli jännä. Ja Matkaoppaat kuuluu sarjaamme loistavat myötähäpeän tuntemis-/vahingonilo -ohjelmat.

Äiti toi mulle Elovenan makupuuroja. <3 Huomenna menen Viktualienmarktin Suomi-kauppaan (kyllä, täällä on sellainenkin ja sieltä saa muun muassa Panttereita ja Fizziä) etsimään yhdelle ranskalaiselle Marimekko-fanille synttärilahjaa.

Hausarbeit: *

Aika hiljaista on. Essee etenee hitaasti mutta... hitaasti. Ei enää ikinä Hauptseminareja meikäläiselle, mitä oikein ajattelin?

Viikonlopun saldo:

Kulttuuri: Kaksi teatterikäyntiä peräkkäisinä päivinä. Die Orestie oli vaikuttava, näyttelijät loistavia ja kaikki oli todella fyysistä. Enpä ole ennen nähnyt teatterissa niin paljon verta, kun jengi puukotti toisiaan selkään ja veti kurkut auki, tekoveripussit vaan poksahteli. Mielenkiintoista. Perjantaina tsekkasin vihdoin kämppiksen näytelmän, jossa se itse näytteli. Tajusin mielestäni tarpeeksi sanoista ja näytelmän idean, mutten aina sitä, mitä kohtauksissa oikeastaan tapahtuu ja miten ne liittyvät toisiinsa. Jouduin todella keskittymään, mikä oli turhauttavaa ja väsyttävää. Olin kolmen muun kämppiksen kanssa katsomassa, ja onneks se jenkkikin oli vähän pihalla. Seuraavana päivänä sain onneksi vielä pikakertauksen siitä mitä näytelmässä oikeasti tapahtui (Presidentti & crew haluavat tuhota Pariisin, koska sen alla on maaöljyä ja hyvikset käy niitä vastaan ja hyvikset voittaa ne. Näytelmä on kirjoitettu 2. MS:n aikana joten siinä oli paljon symboliikkaa.)

Tää oli siis kämppiksen näytelmä, josta olen kuvan mukaan aivan liekeissä.

Biletys: Perjantaina olin kyseisen näytelmän jälkeen niin kanttuvei, että päätin feidata seikkailut Sendlinger Torilla ja mennä kotiin. Kannatti, koska nukuin pitkästä aikaa yhdeksän tuntia. Luksusta.

 Lauantaina kunnostauduin taas juhlimisessa; Haderner Sternin laittautumisetkojen kautta tie vei Klinikum Grosshadernin Rafalin synttäreille ja sitten pääbileisiin, Erasmuksen jäähyväis-/Fasching-bileisiin. Ai mikä Fasching? Se on se karnevaali, jota vietetään ennen (pääsiäiseen liittyvän??) paastoon siirtymistä. Venetsiassa jengillä on silloin ne naamarit, Jenkeissä on Mardi gras ja meillä Suomessa varsinaista kreisibailausta laskiaisen muodossa. Fasching käynnistyi siis virallisesti tänään sunnuntaina paraatilla ja kestää muistaakseni 16.2 asti. Erasmus-bileisiin pääsi kaksi euroa halvemmalla sisään, jos oli pukeutunut. En varsinaisesti ostanut pippaloita varten naamiaispukua, mutta kehitin kuitenkin Lisbeth Salander goes colorful/80's -lookin.

Tässä tulos:

Nuo liilat jalat on mun. (Note to self: pitäydy edelleenkin mustissa sukkahousuissa.)

Minä ja Jana jonottamassa puoli ikuisuutta Olydiscoon. Normaalisti sinne ei tarvitse kauaa jonottaa eikä sisäänpääsy maksa kuin 5 € tai ei mitään, mutta bileet olivat paitsi Fasching-ja läksäribileet, myös ennen kaikkea All you can(t) drink -bileet. Siis ilmaista alkoholia koko illan. Voitte kuvitella ryysiksen ja tunnelman...

Mutta toi tukka oli siis ihan uskomaton suksee. Anteeksi egotrippailuni, mutta en vaan pääse sen yli. Kaikki tuli aukomaan mulle päätään, ihan positiivisessa mielessä vaihteeksi, ja joku kysyi kuka mä olen Ramonesista - öö, eikö niillä kaikilla ole/ollut kunnon moppitukka? Kaikki kunnia tukasta Minnalle, itse en siihen pystynyt mutta Minna taikoi sen viidessä minuutissa. Ja se pysyi koko illan - ja mikä parasta, lähti sunnuntaina helposti ja lähes takuitta pois. Parhautta.

Opiskelu: Luin keskiviikon tenttiin lauantaina ehkä 30 minuuttia, tänään kolme tuntia, huomenna mulla on koko päivä aikaa. En oikein osaa lukea monivalintatenttiin. Hausarbeitkin pitäisi aloittaa, kun en kuitenkaan sitä Suomessa saa kirjoitettua, mutten tiedä mistä repäisen lähdeteokset. Pientä stressiä siis pukkaa pikkuhiljaa.

Laihduttaminen: Kävin tunnin lenkillä eilen ja jopa tänään uusien baarikenkien turvottamista päkiöistä ja bileiden aiheuttamasta jumitustilasta huolimatta. Tein eilen jopa vatsalihasliikkeitä, tänään en sentään moiseen hifistelyyn kyennyt. Olen tehnyt myös paljon salaatteja. Jokin aika sitten naureskelin yhdelle kanadalaiselle tytölle joka sanoi ettei osaa tehdä salaatteja; mietin mitä osaamista siinä on, pilkkoo vaan vihanneksia ja laittaa ne samalle lautaselle. Muttei se olekaan niin helppoa, ainakin jos haluaa salaatteihin vaihtelua ja niistä niin sanotusti ruokaisia. Miksi melkein kaikessa (hyvässä) ruuassa on muuten hiilareita? Ei kai tässä nyt pelkkää salaattia ja keittoa joudu syömään koko loppuelämänsä? Rafalin synttäreillä poikkesin herkkulakosta, mutta hyviin bileisiinhän kuuluu muutenkin jatkuva notkuminen tarjoilupöydän luona... Yksi belgialainen tyttö oli tuonut belgialaista suklaata ja se oli aivan taivaallista. Maistuu kyllä Fazerit aivan laimeelle sen jälkeen.

Kapitalismi: Kävin perjantaina Minnan kanssa vihdoin ja viimein Olympia-Einkaufszentrumissa. Melkein tuli Itistä ikävä (okei, ei ehkä Tallinnanaukiota). Tein sukkahousulöytöjä ja ostin myös sikamageet baarikengät, kun unohdin taas etten ole Korkokengillä Kävelevä Nainen vaan Converse-tyttö. Paitsi että mulla ei ole yksiäkään Converseja, mutta kuitenkin.

Tuli hankittua liput myös näiden poikien Münchenin keikalle.

Suunnitelmissa on ostaa lähiaikoina myös liput Nürnbergin Rock im Park -festareille. Samat bändit kuin Rock am Ringissä, mutta vaan lähempänä.

Kesäkuu, tule jo!

Pech, Stress und alles in zwischen

Alkuviikosta on tapahtunut liikaa, jos ei vastoinkäymisiä, niin ainakin haasteita.

Maanantaina päätin aloittaa laihduttamisen. Ostin vaa'an, ja yllättävää kyllä en ollut lihonut. Ennen ajattelin, että kunhan vaan vaatteet vielä sopivat, on turha laihduttaa ja etten ikinä rupea tietoiseen laihdutukseen; ehkä voin lisätä liikunnan määrää ja yrittää kohottaa kuntoani, mutta laihduttaa en jaksa enkä halua siinä mielessä että tarkkailisin mitä syön. Suomessa siis ajattelin syöväni joka tapauksessa terveellisesti ja hyvin, ja pienestä suklaapatukastakin tuli jo ähky olo. Suomessa olin myös tyytyväinen kroppaani, täällä en enää. Syön mitä sattuu milloin sattuu, koska on muka helpompaa syödä epäterveellisesti kuin ostaa hedelmiä ja salaattia ja koska on niin kiire, Hochschulsportzentrum on liian kaukana ja lenkille ei aina jaksa vääntäytyä. En ole ikinä syönyt niin paljon suklaata kuin täällä, tunnen itseni koko ajan turvonneeksi ja kadehdin saksalaisia, jotka ahtavat itseensä sokerimuroja, Nutellaa, makkaraa, punaista lihaa, juustoa ja kaikenlaista rasvaista eikä niille kerry kiloja mihinkään. Ennen en ymmärtänyt aikuisia ihmisiä, jotka pitävät karkkilakkoja tai karkkipäiviä, tai toisaalta niitä jotka syövät karkkia joka päivä kuin eväitä - nyt olen itse melkein samanlaisessa tilanteessa, ja jos en ala skarppaamaan, kohta niitä uusia vaatteita täytyy ostaa.

Olen nyt siis jonkinlaisessa karkki- ja herkkulakossa (tarjotuista en tietenkään kieltäydy), olen jättänyt sokerin kahvista ja yritän vähentää hiilihydraatteja, mikä on todella vaikeaa. On muutenkin vaikeaa, kun ei tiedä mitä saa ja mitä ei saa syödä. Täydelliseen karppaamiseen tai ihmedieetteihin en kuitenkaan ole ryhtymässä ja yritän olla tekemättä tästä stressiä tai pakkomiellettä itselleni - haluan vaan olla taas enemmän sinut itseni kanssa. Tai sitten olen katsonut liikaa lukioaikaisia valokuvia... Elämänmuutokseksi ei kai enää riitä vain uusi kampaus. Yritän lenkkeillä tästä lähin päivittäin, saa nähdä kuinka käy, motivaatio on ainakin korkealla ja oikeasti tykkään lenkkeilystä ainakin toistaiseksi, kyllä mä kuitenkin suht usein rämmin Englisher Gartenin loskassa. Ehkä kaljan lipittämistäkin voisi vähentää. En olisi ikinä tätäkään uskonut, mutta tykkään nykyään kaljasta. Ihan liikaa, mikä on melko ällöttävää. Kohta se näkyy. Tässä siis on uutta haastetta ja projektia kerrakseen, ja motivaatio vain kohosi, kun tiistai-aamulla yllättäen brasilialainen miespuolinen kämppikseni tarttui aamiaispöydässä jenkkakahvoihini ja kysyi "Was ist das?" Se oli melko hämmentävä hetki, mutta vain nauroin ja lähdin sitten lenkille. On se muuten kumma, miten helposti annan latinoille tuollaiset huonot tai härskit läpät anteeksi, suomalaisille miehille olisi toinen ääni kellossa...

Tiistaina Communichator ilmestyi vihdoin! Postaan tänne vaikka myöhemmin kuvan siitä tai jutut pdf:nä, katsotaan. Se oli ihan positiivista ja olin ylpeä itsestäni. Kaksi aukeaman juttua - ei huonompi suoritus. Tunnin jälkeen vaan opettaja halusi keskustella meidän vaihtareiden kanssa kurssista saamastaan negatiivisesta palautteesta. Keskustelu oli sinänsä hyvä ja kiva että opettaja huomioi palautteen, mutta harmi vaan ettei kurssipalaute sitten tosiaan pysynyt anonyymina. Ensi tiistaina meillä on Communichator-ihmisten kanssa lehden julkaisu"bileet" ja niistä saattaa tulla tämän palautekeskustelun jälkeen todella jäätävät.

Tiistai-iltana tapahtui Bridget Jones-meltdown, sellainen että haluaa vaan piiloutua peiton alle pakoon pahaa maailmaa ja kaikki on kuraa. Tänä aamuna vihasin Münchenia, jopa iänikuista Vivaldia Odeonsplatzin steissillä ja Glockenspielin säveliä, luennolla keskityin taas turhautuneena pureskelemaan kynsiäni, kirjoittamaan things to do -listoja ja miettimään, miksen osaa mennä aikaisin nukkumaan tai totu jo mun mielestä Suomessa ihan hyvin riittäviin seitsemän-kahdeksan tunnin yöuniin. Piristyin kun kävin ostamassa mulle ja äidille halvat ja hyvät liput Onegin-balettiin, music by Tshaikovski. Kaikki oli hyvin, kunnes muistin että tänään on 3.2. ja olen vahingossa matkustanut jo kolme päivää pummilla kun unohdin ostaa uuden lapun kuukausikorttiini. Meinasin juuri jäädä pois metrosta asemalla, josta kyseisen lapun voin ostaa (ei, sitä ei voi ostaa joka asemalla, ei ainakaan meikäläisen asemalla, sehän olisi liian helppoa), kun yhtäkkiä kukas muukaan kuin tarkastaja narautti mut eikä uskonut rehellisiä selityksiäni. "Nyt on jo kolmas päivä, nyt on jo kolmas päivä..." Neljänkympin lasku siitä pamahti, mutta voin aina lohduttautua sillä että Hgissa summa olisi 80 €. Beim Schwarzfahren sehen wir Rot - genau. Teki mieli repiä lasku ja syödä se tarkastajan silmien edessä, mutta päädyin vaan pakenemaan mahdollisimman nopeasti paikalta minnekäs muualle kuin kuukausilippuautomaatille - ah miksi tämän piti olla niin minuuteista kiinni.

Sain kuitenkin referaatin nyt esityskuntoon omalta osaltani ja radiotunnilla jopa tehtiin jotain ja oli ehkä semi-hauskaakin. En jaksa jännittää referaattia, uskon että se menee hyvin, kunhan vaan porukka (ja minä) saa parini kiinalaisesta aksentista selvää. Illaksi sitten teatteriin ja karaokeen.