Pech, Stress und alles in zwischen

Alkuviikosta on tapahtunut liikaa, jos ei vastoinkäymisiä, niin ainakin haasteita.

Maanantaina päätin aloittaa laihduttamisen. Ostin vaa'an, ja yllättävää kyllä en ollut lihonut. Ennen ajattelin, että kunhan vaan vaatteet vielä sopivat, on turha laihduttaa ja etten ikinä rupea tietoiseen laihdutukseen; ehkä voin lisätä liikunnan määrää ja yrittää kohottaa kuntoani, mutta laihduttaa en jaksa enkä halua siinä mielessä että tarkkailisin mitä syön. Suomessa siis ajattelin syöväni joka tapauksessa terveellisesti ja hyvin, ja pienestä suklaapatukastakin tuli jo ähky olo. Suomessa olin myös tyytyväinen kroppaani, täällä en enää. Syön mitä sattuu milloin sattuu, koska on muka helpompaa syödä epäterveellisesti kuin ostaa hedelmiä ja salaattia ja koska on niin kiire, Hochschulsportzentrum on liian kaukana ja lenkille ei aina jaksa vääntäytyä. En ole ikinä syönyt niin paljon suklaata kuin täällä, tunnen itseni koko ajan turvonneeksi ja kadehdin saksalaisia, jotka ahtavat itseensä sokerimuroja, Nutellaa, makkaraa, punaista lihaa, juustoa ja kaikenlaista rasvaista eikä niille kerry kiloja mihinkään. Ennen en ymmärtänyt aikuisia ihmisiä, jotka pitävät karkkilakkoja tai karkkipäiviä, tai toisaalta niitä jotka syövät karkkia joka päivä kuin eväitä - nyt olen itse melkein samanlaisessa tilanteessa, ja jos en ala skarppaamaan, kohta niitä uusia vaatteita täytyy ostaa.

Olen nyt siis jonkinlaisessa karkki- ja herkkulakossa (tarjotuista en tietenkään kieltäydy), olen jättänyt sokerin kahvista ja yritän vähentää hiilihydraatteja, mikä on todella vaikeaa. On muutenkin vaikeaa, kun ei tiedä mitä saa ja mitä ei saa syödä. Täydelliseen karppaamiseen tai ihmedieetteihin en kuitenkaan ole ryhtymässä ja yritän olla tekemättä tästä stressiä tai pakkomiellettä itselleni - haluan vaan olla taas enemmän sinut itseni kanssa. Tai sitten olen katsonut liikaa lukioaikaisia valokuvia... Elämänmuutokseksi ei kai enää riitä vain uusi kampaus. Yritän lenkkeillä tästä lähin päivittäin, saa nähdä kuinka käy, motivaatio on ainakin korkealla ja oikeasti tykkään lenkkeilystä ainakin toistaiseksi, kyllä mä kuitenkin suht usein rämmin Englisher Gartenin loskassa. Ehkä kaljan lipittämistäkin voisi vähentää. En olisi ikinä tätäkään uskonut, mutta tykkään nykyään kaljasta. Ihan liikaa, mikä on melko ällöttävää. Kohta se näkyy. Tässä siis on uutta haastetta ja projektia kerrakseen, ja motivaatio vain kohosi, kun tiistai-aamulla yllättäen brasilialainen miespuolinen kämppikseni tarttui aamiaispöydässä jenkkakahvoihini ja kysyi "Was ist das?" Se oli melko hämmentävä hetki, mutta vain nauroin ja lähdin sitten lenkille. On se muuten kumma, miten helposti annan latinoille tuollaiset huonot tai härskit läpät anteeksi, suomalaisille miehille olisi toinen ääni kellossa...

Tiistaina Communichator ilmestyi vihdoin! Postaan tänne vaikka myöhemmin kuvan siitä tai jutut pdf:nä, katsotaan. Se oli ihan positiivista ja olin ylpeä itsestäni. Kaksi aukeaman juttua - ei huonompi suoritus. Tunnin jälkeen vaan opettaja halusi keskustella meidän vaihtareiden kanssa kurssista saamastaan negatiivisesta palautteesta. Keskustelu oli sinänsä hyvä ja kiva että opettaja huomioi palautteen, mutta harmi vaan ettei kurssipalaute sitten tosiaan pysynyt anonyymina. Ensi tiistaina meillä on Communichator-ihmisten kanssa lehden julkaisu"bileet" ja niistä saattaa tulla tämän palautekeskustelun jälkeen todella jäätävät.

Tiistai-iltana tapahtui Bridget Jones-meltdown, sellainen että haluaa vaan piiloutua peiton alle pakoon pahaa maailmaa ja kaikki on kuraa. Tänä aamuna vihasin Münchenia, jopa iänikuista Vivaldia Odeonsplatzin steissillä ja Glockenspielin säveliä, luennolla keskityin taas turhautuneena pureskelemaan kynsiäni, kirjoittamaan things to do -listoja ja miettimään, miksen osaa mennä aikaisin nukkumaan tai totu jo mun mielestä Suomessa ihan hyvin riittäviin seitsemän-kahdeksan tunnin yöuniin. Piristyin kun kävin ostamassa mulle ja äidille halvat ja hyvät liput Onegin-balettiin, music by Tshaikovski. Kaikki oli hyvin, kunnes muistin että tänään on 3.2. ja olen vahingossa matkustanut jo kolme päivää pummilla kun unohdin ostaa uuden lapun kuukausikorttiini. Meinasin juuri jäädä pois metrosta asemalla, josta kyseisen lapun voin ostaa (ei, sitä ei voi ostaa joka asemalla, ei ainakaan meikäläisen asemalla, sehän olisi liian helppoa), kun yhtäkkiä kukas muukaan kuin tarkastaja narautti mut eikä uskonut rehellisiä selityksiäni. "Nyt on jo kolmas päivä, nyt on jo kolmas päivä..." Neljänkympin lasku siitä pamahti, mutta voin aina lohduttautua sillä että Hgissa summa olisi 80 €. Beim Schwarzfahren sehen wir Rot - genau. Teki mieli repiä lasku ja syödä se tarkastajan silmien edessä, mutta päädyin vaan pakenemaan mahdollisimman nopeasti paikalta minnekäs muualle kuin kuukausilippuautomaatille - ah miksi tämän piti olla niin minuuteista kiinni.

Sain kuitenkin referaatin nyt esityskuntoon omalta osaltani ja radiotunnilla jopa tehtiin jotain ja oli ehkä semi-hauskaakin. En jaksa jännittää referaattia, uskon että se menee hyvin, kunhan vaan porukka (ja minä) saa parini kiinalaisesta aksentista selvää. Illaksi sitten teatteriin ja karaokeen.

Lernen und sich langweiligen

Yeah, meitsi ahkeroi kotona referaatin parissa kun muut pitää hauskaa eine Toilettessa mit viele Leute (vessassa jossa on paljon ihmisiä) - siis joka keskiviikkoisissa Erasmuksen Stammtisch-bileissä. Ahkerointi oli osittain vähän turhaa, koska referaattiparini ehdotti että tapaamisemme siirretään perjantaihin. Tosin jääpä huomiselle sitten vähemmän hommia PowerPoint-kalvojen vääntämisessä... Tykkään kyllä esitelmämme aiheesta, vaikka se tuntui ensin vähän vaikealta. Otsikko on siis kapitalismin ja koulutuksen variaatiot; sekoitus sosiologiaa ja sosiaalipolitiikkaa, käytännössä settiä eri maiden koulutuspolitiikasta ja ihmisten kouluttautumisesta kulloistenkin työvaatimusten mukaan - enpä sitä osaa sen lyhyemmin tai ytimekkäämmin sanoa. Mutta kiinnostaa, joskin käy työstä.

Sain Communichatorin jutuista hyvää palautetta opettajalta. Harmittaa vaan, että haastateltavien piti korjata jutut päivässä, siitäpä yksikin vasta ärähti. So unprofessionell. Juttuni ovat myös taitettu liian tiukkaan ja muutenkin päin peetä, mutta eipä se mulle kuulu. Eilen luultavasti vikalla Communichator-tunnilla otettiin kurssilaisten kanssa yhteiskuva, missä syötiin opettajan leipomaa Communichatorin anniversary-kakkua. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, hyvä yhteishenki ja silleen. Nicht. Odotan kyllä innolla kurssien loppumista ja kahden viikon vapaata ennen seuraavaa Suomi-vapaata. Joskus ihmettelen, mihin LMU:n hyvä maine perustuu, kun kurssien organisointi on mitä on - esimerkiksi ekalla tunnilla ei vaan voida ilmoittaa sellaisia olennaisia asioita kuten kuinka monta kertaa saa olla pois ja koska on koe. Tosin toisinaan ihmettelen myös HY:n eurooppalainen huippuyliopisto-slogania.

Viime aikoina olen naureskellut kurssipalautelomakkeille. Ensinnäkin niihin pitää aina täyttää isänsä ja äitinsä etunimien ensimmäiset kirjaimet, äitinsä syntymäpäivä ja ilmoittaa, kuinka paljon vanhempia sisaruksia on. Tämä identifioi palautteen antajan anonyymisti. Palautteet laitetaan siis jonkinlaiseen rekisteriin, ja näiden triviaalien tietojen avulla järjestelmä tunnistaa palautteen antajan ja järjestelmässä voidaan seurata, millaista palautetta mistäkin kurssista kyseinen henkilö on kulloinkin antanut, ilman että palautteen antajaa pystytään tunnistamaan. Kaiken huipuksi opettaja ei voi itse kerätä palautteenantosession jälkeen lomakkeita, vaan ne laitetaan erilliseen suljettuun kirjekuoreen ja jollekulle oppilaalle nakitetaan palautteiden vieminen sihteerille (ja tod.näk. nämä samat laput kulkeutuvat takaisin opettajalle). Kerrassaan nerokkaita nämä saksalaiset.

Museoita, tanssia, karaokea ja yllättävä ryhtiliike

Rakas blogini,

olen nyt ignoorannut sinua, koska olen löytänyt edestäni sen minkä viime viikolla jätin taakseni... Siis opiskeluun liittyvät hommat, tässä tapauksessa Communichatoriin liittyvät haastattelujen tekemiset. Tein keskiviikkona kolme (3) haastattelua saksaksi. En hirveästi edes jännittänyt niitä ja ne meni yllättävän hyvin, ja selvisin saksalla, vain pari sanaa piti sanoa englanniksi kun tuli tenkkapoo. Yksi haastateltava kysyi kuinka kauan olen ollut täällä, ja kun vastasin että lokakuusta, se oli että ai lokakuusta 2008, ja mä olin että ei ei, vaan kaksi kuukautta... "Kaksi kuukautta ja puhut noin hyvää saksaa?" Se oli kieltämättä ihan itsetuntoa kohottava hetki.

Eilinen ja tiistai olivat siis aikamoista haipakkaa ja olin koko päivän siellä sun täällä hoitamassa haastatteluihin liittyviä asioita ja myös ravaamassa turhaan edes takaisin. Tänään piti vielä tehdä yksi, mutta se ei sitten onnistunutkaan, maanantaina ehkä uutta yritystä. Kunhan saan jutut valmiiksi, kerron tarkemmin mistä on kyse. Tosiaan haastavin urakka on vielä edessä, eli haastattelujen purkaminen ja juttujen kirjoittaminen ymmärrettäväksi ja ennen kaikkea kieliopillisesti oikeaksi saksaksi... Tosin kurssin opettajat ja tuutorit jeesaa mua näissä asioissa, kunhan saan mustaa valkoiselle. Mutta olis siitä kielikurssista tosiaan ollut hyötyä, kiroan taas kerran saamattomuuttani asian suhteen, mutta Viel Erfolgilla, So stimmt es:illa, sanakirjalla vuodelta -82 ja NetMotilla mennään. Ei tässä muuta, mutta Communichatorilla ei vieläkään ole tarpeeksi mainostajia, eli ei ole 100 % varmaa että lehti edes ilmestyy ja että nämä jutut julkaistaan... Olen kyllä sitä mieltä että ennen kuin tehdään mitään, pitäisi olla rahaa, ja jos tämä lehdenteko on aina kurssi, luulisi että niillä ois vakituiset mainostajat ja kontaktit joilta pyytää pätäkkää. Mutta kuten olen jo huomannut, saksalaiset eivät aina ole niin organisoituneita tai ainakaan loogisia kuin luulisi...

Huomenna on siis herätys aikaisin, kunnianhimoisena tavoitteena koluta Bamberg ja Nürnberg saman päivän aikana. Saas nähdä kuinka käy. Ideana oli mennä reissuun omalla porukalla vaihtoehtona ainaisille Tutoria/Mesa-massaretkille, mutta Mesakin lähtee huomenna Nürnbergiin, joten tässä ei nyt ollut paljon järkeä. No joo...

Opiskeluun liittymättömiä asioita joita olen edellisen postauksen jälkeen tehnyt:

Sunnuntaina kävin Minnan kanssa Neue ja Moderne Pinakothekissa, kumpaankin vain euron sisäänpääsy sunnuntaisin. Neue oli tosi hyvä, Moderne pettymys.

  

Goghin, Monetin, Picasson ja Klimtin taulut (sori etten jaksanut kääntää kaikkia kuvia) olivat Neue Pinakothekin päänähtävyyksiä, mutta muut, meikäläiselle oudommat taulut olivat vaikuttavampia.
Kuten nämä:

Musta toi katse hakkaa Mona Lisan 6-0

Bored with life on tämän taulun nimi ja siltä nuo jampat näyttääkin.

Tää on vaan niin kaunis! Etualalla oleva tyttö näyttää jotenkin niin itsevarmalta ja ylpeältä positiivisella tavalla. Vai mitä mieltä olette? Valitettavasti en ottanut kuvaa tai muutenkaan pistänyt ylös taiteilijan ja taulun nimeä.

 Tämän täytyy olla yksi maailman pelottavimmista tauluista. Se jotenkin lumosi mut.

 Maanantaina asuntolassa oli hauskat tanssiaiset, jossa en kuitenkaan jaksanut ottaa kuvia. Yllätin itseni jonkinlaisilla paritanssitaidoillani - en astunut kenenkään varpaille kertaakaan. Eteeni tyrkättiin jossain vaiheessa jostain tyhjästä taas yksi suomalainen (!) periaatteella leikkikää yhdessä. Pian joku kysyikin olemmeko siskoksia. No, oli ihan mukava jutella, tosin missasin juttutuokiomme takia Moskaun (suom. Volga) tanssimisen. Mua myös pyydettiin näyttämään kaupunkia kahden viikon päästä asuntolaan tulevalle toiselle suomalaiselle, joka on täällä saksalaisen vakkariasukkaan vieraana viikon. Ihan kiva idea, mutta kaikki ei tunnu ymmärtävän että me suomalaiset ei bondailla keskenämme niin helposti kuin italiaanot tai espanjalaiset emmekä innostu kun törmäämme ulkomailla toisiimme ja koe välittömästi uskomatonta yhteishenkeä... Ainakaan meikäläisen reaktio taas yhden suomalaisen tapaamiseen ei aina välttämättä ole että vau, siistiä, olen niin ikävöinyt suomalaisia ja suomen puhumista! No, suostuin kuitenkin ja se on varmaan ihan mukavaa. Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, etten jaksa enää kovin aktiivisesti tutustua uusiin ihmisiin vaan haluaisin vakiinnuttaa jo olemassaolevat kaverisuhteet. Joitain näkee silloin tällöin, joihinkin törmää vahingossa ja joitakin taas tapaa  vain tietyissä, bilettämiseen liittyvissä yhteyksissä. No, enhän ole ollut täällä kuin vasta kaksi kuukautta, en voi vaatia itseltäni liikaa...

Tiistaina taas oli Mesan karaokeilta, jossa olin jo muutaman muun kanssa lauluvuorossa (en sentään yksin kuitenkaan) laulamassa Pretty fly for a white guyta, mutta meidän vuoro ei ehtinyt tulla ennen viimeistä metroa, mikä ei ehkä ollut ihan hirveä menetys.

Cristina on  niiden ihmisten listassa, joihin yritän parhaani mukaan pitää yhteyttä tämän vaihtarilukukauden jälkeen. (Sitä en muuten tiedä, miksi näytän tuossa kuvassa noin punaiselta. Ehkä harvinainen herkku Magners aiheutti veren pakkautumisen poskiin.)

Niin, kaksi Münchenin kuukautta on siis kulunut. Olen oppinut ja kokenut paljon, kenties myös positiivista persoonan kehitystä on tapahtunut. Aina ei ole ollut kivaa, useimmiten kyllä ja joka päivä kaiken vaivannäön arvoista. Aika on kulunut siivillä, ja joululoman jälkeen se menee varmaan kaksi kertaa nopeammin. Hieman hirvittää, pianhan tämä on jo ohi... Jos vielä jotakuta blogin potentiaalista lukijaa epäilyttää vaihtoon lähtö, sanon vaan että lähde ihmeessä! Et tule katumaan. Tämä on tosiaan jos ei elämän, niin ainakin opiskelijaelämän parasta aikaa.