Rokkia puistossa

Kello on 0.03 ja ekaa kertaa tänään mua ei väsytä. Kesän eka festariviikonloppu takana, toinen sessio ehkä sitten elokuussa Helsingissä. Kesä ilman festareita ei ole kesä ollenkaan! Miten neljä yötä teltassa ja pidennetyn viikonlopun aikana iholle kertynyt kuonakerros voikin tehdä niin väsyneeksi? (No kävin mä suihkussa. Kerran.) Oli se kuitenkin sen arvoista. Ei harmittanut muuten yhtään viikonloppuseminaarin missaaminen, ihan unohdin koko asian. Sainhan kuulla Tom Morellon kitarasoolot, pomppia Pendulumin tahtiin, istua nurtsilla auringonpaisteessa kuuntelemassa kun itse one and the only Slash soitti Sweet child of minea, joutua moshpitiin Gogol Bordellon keikalla, kuolata Dave Grohlia, nähdä Rammsteinin ja Kissin uskomattomat showt ja ihmetellä kuinka kolme Musen kaveria saa niin uskomattoman soundin aikaiseksi. Muun muassa. Missasin suomalaiset edustajat HIMin, Disco Ensemblen ja Indican. DE on ainoa minkä missaaminen vähän harmittaa, mutta olivat laittaneet sen päällekkäin Musen kanssa - voi finskiparkoja!

Ihmiset eivät olleet läheskään niin päissään kuin Suomessa, vaikka alkoholisäännökset olivat huomattavasti löysempiä. Festarialue muistutti kylläkin jo toisena päivänä aikamoista kaatopaikkaa, kun roskikset loistivat poissaolollaan ja siivous oli festarivieraiden vastuulla porkkanana roskapantti - 2,5 €/säkki. Ai toimiko? No ei. Aurinko paistoi ja bikinit olivat kova sana. Oli siis tuuria säiden kanssa, perinteinen festarisade yllätti vain torstaina.

Positiivista: Ei kaljatelttaan jonotusta. Ei aikaavieviä minigrip-ym salakuljetussäätöjä. Parempia ja isompia bändejä kuin Suomessa melko hyvään hintaan. Suht rauhallinen leirintäalue, vaikka jollain oli kirveskin (!) mukana. Kukaan ei kaatunut meidän teltan päälle, ei eksynyt sisään tai tehnyt muuta tuhoa. Mitään ei pöllitty. Meidän teltta oli todella iso ja korkea, aivan optimaalinen siis. Parasta oli ennen kaikkea hyvä porukka, joka jakoi saman musiikkimaun ja festariasenteen, vaikkei niin hyvin etukäteen tunnettukaan.

Negatiivista: Hieman huonot järjestelyt ja skeidan määrä. Agressiiviset saksalaiset, jotka keikalla joko seisovat jähmeänä tai sitten aloittavat hullun moshpitin. Olen jo tottunut moshpiteihin ja osaan jo töniä tyyppejä takaisin rinkiin tarvittaessa kyynärpäiden avulla, ja osaan päästä ringistä ulos, mutta itse en mene vapaaehtoisesti sisään. Ekana päivänä oli kyllä paniikkikohtaus lähellä, kun yleisö alkoi Rage against the Machinen keikkaa ennen huojua ja liikkuminen oli lähes mahdotonta ja kivuliasta. Mikä näitä sakemanneja oikein vaivaa? Ilmeisesti kaikki pingotus, kohteliaisuus, muodollisuus, byrokratia ja muu sääntöjen noudattaminen aiheuttaa latenttia agressiota, joka on pakko purkaa tavalla tai toisella...

 Gogol Bordello. Ainoa bändi jota pääsin noin eteen katsomaan. Positiivinen yllätys muuten!

Kannattaa olla italiaanojen kanssa telttailemassa, ne ottaa Trangian mukaan ja kokkaa pastaa. Voittaa festarimätön 6-0.

Rock im Park pidettiin muuten kentällä, jossa pidettiin aikoinaan natsien kokoontumisia ja paraateja. Nuo pömpelit on rakennettu sitä varten. Mitäs niitä suotta purkamaankaan...

Natseista puheenollen, tässä Rammsteinin settiä. No joo, tiedän ettei natseilla ja Rammsteinilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta... Oli kyllä hyvä show ja oli kiinnostavaa nähdä saksalaisia Rammstein-faneja, kun kaikki täällä tähän asti tapaamani saksalaiset ovat poikkeuksetta vihanneet Rammsteinia. Til Lindemann (menikö oikein?) oli todella vaikuttava ja vähän pelottava ilmestys - ja se ääni... Mulla on muuten nyt uusi Rammstein-suosikkibiisi: Du riechst so gut. Aika ahdistava, mutta hyvä. Porukkamme jenkkivahvistus soitti sen ennen keikkaa mulle mp3-soittimestaan ja kertoi sen biisin tehneen siitä Rammstein-fanin, opettelemaan saksaa ja hakemaan vaihtariksi Müncheniin. Nicht schlecht.

No siinä ois Davea. Mitäköhän se tekee tässä kuvassa?

Airbournen laulaja-kitaristi teki Michael Monroet, mutta veti pidemmän korren kun kitarakin oli kiipeilyssä mukana.

Rock im Parkin paras bändi. Aito alkuperäinen Kiss. Kaikki jäsenet olivat jossain vaiheessa yläilmoissa, pommit räjähtelivät, oli valoja, ilotulituksia, kommunikaatiota yleisön kanssa, noin kahden tunnin setti, lähes kaikki hittibiisit - legendaarista. En tiedä mitä Kissin keikka normaalisti maksaisi, mutta oli todella siistiä nähdä ne festareilla. Paul Stanleyn ääni ei aina kestänyt ja tekniikka petti kun rumpali lauloi, mutta mitäs pienistä. Parasta oli, kun Kiss omisti God gave rock'n' rollin Ronnie James Diolle ja sitä laulettiin sitten yhteen ääneen hurmiossa. Liikkistä.

Muse aiheutti myös aikamoista joukkohysteriaa. Meidän sukupolven Oasis? Mutta miten tuo laulaja voi laulaa ihan samalla tavalla livenä kuin levyllä? Ei mene meikäläisen jakeluun...

Aah, festarit on niin kivoja. Mutta on sivilisaatio ja hygieniakin aika kivoja juttuja. Opiskelu taas ei, varsinkin kun nyt tuli taas kiva kesälomafiilis. Ai niin: referaatti meni ok. Jännitin tosin liikaa ja puhuin liian nopeasti. Ensi kerralla sitten itsevarmemmin. Ja Euroviisut onnistuin näkemään Bulgaria-Norja-Islanti -vahvistuksella. Saksa ei mennyt erityisen sekaisin voitosta, ei ainakaan München. Paikallisilla on prioriteetit ihan sekaisin... Mistä tulikin mieleen, että futiksen MM alkaa perjantaina. Huokaus...

Paluu pastamaahan

Plää. Olen koko päivän taistellut huomisen referaattini kanssa. Mulla on liikaa dioja, liian pitkiä lauseita ja liian vähän aikaa. Suurin ongelma on se, etten ole tarpeeksi stressaantunut motivoituakseni ja panostaakseni tähän enemmän. Pitäis varmaan nyhjäistä jostain taulukkoa ja kuvaajaa, muttei jaksa. Jos luen referaattini vain suoraan paperista ja that's it? Ja sosiologiaakin pitäisi jossain välissä lukea. Ratkaisu: paluu hetkeksi tästä todellisuudesta Italiaan. Siispä tässä vihdoin kuvia parin viikon takaisesta reissusta, rakas matkapäiväkirjani.

 Ei pahat maisemat junamatkalla. Voihan Tiroli sentään. Oli paljon hauskempaa matkustaa junalla kuin lentokoneella ja kuutisen tuntia meni yllättävän nopeasti. Tykkään tuosta Keski-Eurooppalaisesta fiiliksestä, siitä että kaikki on vain junamatkan päässä ja yhtäkkiä on aivan toisessa maassa. Kummasti tuohon kosmopoliittisuuteenkin tottuu.

Venetsiassa satoi. Suomessakin oli tuolloin lämpimämpää. Aina ei voi voittaa.

Gondolit olivat kivoja (ja törkyhintaisia), vesibussit eivät niinkään.

En tiedä johtuiko säästä vai mistä, mutta Venetsia oli pieni pettymys. Missään ei näkynyt kuin turisteja ja Venetsia tuntui epäaidolta aavekaupungilta. Kaunis se kyllä oli sateenvarjonkin alta katsottuna, mutta ehkä odotukset olivat liian suuret.

Milanossa aurinko paistoikin sitten kunnolla. Olimme aivan pihalla kaupungista. Otimme rautatieasemalta vain kartan ja päättelimme sen perusteella, missä on keskusta. Keskusta ei kuitenkaan tarkoittanut helppoa Rathaus-Hard Rock Cafe-tyyppistä ratkaisua ja käytimme melko paljon aikaa vain kiertämällä ympyrää. Milano vaikutti ennen kaikkea bisneskaupungilta - hienoja rakennuksia ja kalliita kauppoja joihin ei tavisturre kehtaa edes mennä sisään. Ostin sentään kolmen euron pokkarin, jonka unohdin ottaa mukaan junaan - just näin.

Brandenburgin porttiko?

Jonkun italiaanotsuurnalistin patsas puistossa.

Desenzano näytti tältä.

Pientä reissussa rähjääntymistä havaittavissa?

Ah, Italia. Kaikki on niin nättiä ja historiallista, ruokakin maailman parasta. Ei ihme ettei tuon jälkeen München hirveästi napannut. Nyt muuten taitaa Suomessakin taas olla lämpimämpi kuin täällä.

Bemaria, hihhuleita ja ruokaa

Viikon nähtävyys: BMW Werk, jossa nähtiin kuinka Bemareita liimattiin ja askarreltiin yhteen. Guided tourissa parasta olivat liukuhihnalla työskentelevät isot transformersmaiset robotit. Muuten olen tällä viikolla saanut tarpeekseni Bayerische Motorwerkista, kun kyseinen lafka on mun yhden markkinointikurssin aiheena ja siitä pitää tehdä jos jonkinlaista ryhmätyötä. En vaan jotenkin tykkää Bemareista, ihan vaan siksi koska ne ei ole musta hyvännäköisiä autoja... Hyvä argumentti, eller hur?

Viikon Skype-puhelu: Lauran kanssa jutellessa tajusin, että Saksa-elämä on aika helppoa verrattuna Japani-elämään. Enpä taida vähään aikaan valittaa Saksan byrokratiasta, kielellisesti vaikeista luennoista ja 20 minuutin matkasta U-Bahnille, kun asiat voisivat olla huomattavasti haastavampia...

Viikon baijerilainen kansanjuhla -hämmennys: Ekumeeniset kirkkopäivät, jotka ovat levittäytyneet kaikkialle Müncheniin ja aiheuttavat poikkeustilanteita julkisissa kulkuneuvoissa. Eilen törmäsin ylistyslauluja hoilaaviin nuoriin ensin puoliltapäivin jatkoilta kotiutuessani ja toisen kerran yhdeltä yöllä kotiin tokavikaa U-Bahnia odottaessani. Ratkaisu: mp3-soitin täysille. Oransseja Hoffnung-nauhoja näkyy kaikkialla ja kun italialaisetkin sanovat, että München on Roomaa uskonnollisempi, tai ettei voi mennä lenkille Olympiaparkiin törmäämättä Jeesus-ihmisten telttaan, ei voi kuin hämmentyä. Meidän asuntolallakin on ständi kirkkopäivillä, jossa jotkut kämppikset on Wongemeinchaftiamme mainostamassa, mutta itse pidin matalaa profiilia ja jätin puffaamisen väliin. Onneksi siihen ei mitenkään painostettu. Suhtautuisin tähän kaikkeen positiivisesti, jos tapahtuma pidettäisiin esimerkiksi jossain messukeskuksessa tai vain yhdessä puistossa ja voisin silloin jopa harkita siellä käymistä, jos aikaa ja innostusta löytyisi, mutta tämä on nyt vaan liikaa. Kiitos, mutta kiitos ei, en halua lappujanne ja ilosanomaanne, mulla on jo tän kerhon jäsenyys.

Viikon opetus: Vältä vapaamuurareiden bileitä jatkossakin, ellet halua bongata arpinaamaisia miehiä. Vapaamuurareiden asuntolassa asuu siis vaan miehiä. Asuminen on halpaa ja WG sijaitsee ydinkeskustassa, mutta kämpän saamisen ehtona on miekkailu. Oikeilla miekoilla. Ilman suojia. Jep jep.

Viikon syömingit:

Eilen Crisse piti kansainväliset päivälliset, joihin jokaisen osanottajan piti tuoda jotain omasta maastaan. Herkkuja oli Puolasta, Espanjasta, Venäjältä, Italiasta, Kanadasta, Ranskasta, Briteistä, Saksasta, Singaporesta ja Islannista. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon (tuossa ei ole lähestulkoon kaikkea). Meitsi kantoi kortensa kekoon leipomalla korvapuusteja, joista tuli vähän liian isoja, hieman kärähtäneitä ja liian jauhoisia - siltä väliltä söisikö vai heittäisikö niillä sorsia. En tiedä miten mun pullat aina enemmän tai vähemmän epäonnistuu, vaikka kuinka noudattaisin ohjeita. Ehkä asiaa auttaisi jos oikeasti tykkäisin leipomisesta ja ruuanlaitosta. Mutta kyllä jotkut köyhän miehen korvapuustejani maistoivat ja tykkäsivätkin. Miia onneksi pelasti suomalaisen keittiön maineen onnistuneella makaronilaatikollaan. Muita mieleenpainuvia ruokia olivat kanadalainen vaahterasiirappi ja brittiläinen överimakea caramel bread. Miten taas tykkäsinkin eniten jälkiruokapuolesta?

Tunnin päästä suuntaan Hauptbahnhofille ja Desenzanon junaan, jossa on tarkoitus jumittaa kuusi ja puoli tuntia. Destination Lake Garda. Odotan hyviä kelejä, pitkiä yöunia ja ennen kaikkea ihanaa italialaista hiilaripöperöä. Tästä blogista on näköjään tulossa pikkuhiljaa varsinainen ruokablogi... Arrivederci ja ensi viikkoon!

Going down the Potsdamer singing Checkpoint Charlie blues

Kävin tosiaan pääkaupungissa viikonloppuna, vihdoin ja viimein. Mieleen jäivät currywurstit (katso kuudes kuva), Dönerit, Mesan pre partyt Zoologischer Gartenissa, Potsdamin Weinfest-fiasko ja muutama Berliinin nähtävyyskin. Olen muuten aika mauttomuuden huippu I love NY-paidassani Brandenburg Torilla, mutta väliäkö hällä... Berliini oli suurkaupunkimainen, likainen, epämääräinen, sekava, jännä, cool, boheemi ja katu-uskottava. Tykkäsin, mutta oon silti ennemmin Erasmus Münchenissä, sori kaikki Berliini-fanit sekä rikkaan ja ylimielisen Baijerin vihaajat. Nyt on takki tyhjä pitkän bussimatkan jälkeen ja koulumotivaatio miinuksen puolella. Lauantaina iski uskomaton vappu- ja maailman paras vappuseura -ikävä. Luulin etten ole vappuihmisiä, mutta sisäinen haalaripelleörveltäjäni kaipasi lakkia, Ullista ja skumppaa kuin toimivaa Yle Areenaa itsenäisyyspäivänä. Berliinissä oli kuulemma jotain perinteisen väkivaltaista miekkariakin vappupäivän kunniaksi, onneksi onnistuin missaamaan sen.

Jenkkikämppikseni ansiosta tämä biisi soi nyt mun päässä.

Sosiologian modernisaatiokurssin proffa muuten arvosteli mun kandin pituisen esseeni vihdoin:

"I just red and evaluated your term paper. It is not too bad, it is informational and readable. But the theoretical and empirical part are not integrated enough. There are many parts which are done by copy&paste without citation marks ("") and this is a bit near to plagiarism. Your own English could be sometimes more correct. After all it is 2,3 according to the German scale from 1 (very good) to 6 (bad). The overall grade for the course is then 2,0."
  
Et silleen. Mitä muutakaan tähän voi enää sanoa kuin lol. It is not too bad.
 

Soon feeling Berlin

Ja loistoviikko sen kun jatkuu!

Huomenna oon täällä.

Vihdoinkin Berliiniin! Paras olla hyvä reissu ja ennen kaikkea kaupungin kaiken sen hypetyksen arvoinen. Olen kyllä jo päättänyt, että se on.

Tukkakin on tosi hyvin, voisi kyllä olla ehkä radikaalimpi. Kerään vielä rohkeutta hiustatuointiin. Siis johonkin tällaiseen, ei kyllä välttämättä noin isoon. Toisaalta tuo ei ole välttämättä ihan mun tyyliä, todennäköisesti se näyttäisi tosi juntilta tai muuten vaan kummalliselta mun päässä. Mutta ehkä jonain päivänä...

Mikä maa, mikä valuutta - Sveitsi

Bloggaamisen aloittaminen 8 minuuttia ennen puoltayötä on aina hyvä idea. Varsinkin kun huomenna on eka koulupäivä pitkään aikaan... Kuin tulisi kesälomalta takaisin, olen yhtä lailla pihalla. No, en kuitenkaan saisi unta kun kämppiksetkään ei nuku vielä... Mutta asiaan!

Saavuin Zürichiin viime torstai-iltana ja yövyin läheisessä Hedingenin kylässä sunnuntaihin asti. Perjantain vietin Zürichissä. Oppaana mulla oli äidin kaverin tytär, jonka näin viimeksi ollessani 13- tai 14-vuotias ja jota hädin tuskin tunnen. Meillä oli kuitenkin yllättävän paljon yhteistä, tulimme hyvin juttuun eikä juttelemista tai tekemistä tarvinnut keksimällä keksiä - ehkä tästä on kiittäminen myös Erasmuksen opettamaa sosiaalista go with the flow -asennetta. Lähinnä kävelimme kaduilla, puistossa ja järven rannalla, mutta sai siinä kuusi tuntia kulumaan kuin hujauksessa.

Blurraisin oman naamani jos osaisin, mutta menköön. Kuvat Münsterin tornista, taustalla toinen kirkko jonka kellotaulu on kuulemma Euroopan suurin, en käynyt tuota lähempää asiaa tarkistamassa.

Harrastin taas kampusturismia. Zürichin yliopiston aulassa oli tuollainen vaikuttava sänky, en kehdannut mennä koisimaan vaikka mieli teki.

Löydettiin jonkin puiston laidalta pieni kiinalainen puutarha. Eksoottinen ilmestys Zürichin ympäristössä. Piti maksaakin vähän sisään, mutta saavoitettu seestynyt olo oli sen väärti.

Lauantain vietin Baselissa. Jos Zürich oli eurooppalaisessa mittakaavassa pieni, Basel oli pikkiriikkinen ja jopa mäkään en onnistunut siellä kolme tuntia yksin toikkaroidessani eksymään. En katsonut karttaa kertaakaan. Se jos mikä on saavutus.

Hassuin suihkulähde ikinä, jänniä vekottimia jotka liikkuivat kummallisesti.

Bisnesaluetta, hieno sininen talo rautatieaseman lähellä ja random-puuhevonen. Basel oli niin sympaattinen! Nykyään tarkastelen uusia kaupunkeja Erasmus-lasien läpi, siis miettien millaista siellä olisi olla vaihtari. Tuolla todellakin voisi kävellä tai painella Velolla menemään joka paikkaan, niin kampukselle, kavereille, kotiin kuin baariinkin.

Kiipesin taas Münsterin torniin. Tällä kertaa kierreportaat ja ennen kaikkea ylätasanne olivat todella kapeita, muita turisteja ei pystynyt ylhäällä ohittamaan vaan piti mennä peräkanaa tai odottaa muita. Vähän jännitti. Tuli siis suoraan sanottuna äitiä ikävä. Tai kaveria jonka kanssa voisi olla että iik, apua apua apua, älä katso alas, älä katso alas. Hieman outoa, koska eihän tuo torni ollut edes kovin korkea. Ehkä kapeus ja hissittömyys tekivät tehtävänsä, tai sitten ylhäältä tuleva tuuli ja matkan varrella olevat avonaiset pienet ikkunat olivat liian kuumottavia...

Tunsin itseni varsinaiseksi Veikka Gustafssoniksi tämän suorituksen jälkeen. Sad but true.

Lällekönig oli tällainen patsas ja ravintola, joku keskeinen juttu ilmeisesti. Luin sen tarinan opaskirjasta varmaan 100 x eikä sittenkään jäänyt päähän.

 Kova haastaja Münchenin Rathausille.

Illalla kokeilin uusia asioita ja menin tyttöjen kanssa katsomaan käsipallopeliä. Vähän erilaista kuin koululiikunnasta muistin, mutta hauskaa, ennemmin sitä katson kuin futista telkkarista.

Sunnuntai eli viimeinen Sveitsi-päivä meni Luzernissa. Ensin kavuttiin vuorelle. Tai siis juna kapusi suurimmaksi osin... Gott sei Dank!

 

Lopulta 1800 metrin korkeudessa. Tuolta näkee kuulemma kirkkaammalla säällä melkein Müncheniin.

 Mitä tähän nyt voi sanoa? Mielettömän kaunista.

Luzernilaiset eivät tajua kuinka onnekkaita ovat kun saavat elää arkeaan tällaisissa postikorttimaisemissa. Muuttaisin tuonne vaikka heti, jos siis voittaisin lotossa. Tuli todettua että Sveitsi on kuin onkin kallis maa. Ja sveitsinsaksa muuten ihan mahdotonta, kuin tanskan ja ranskan sekoitusta, ja danken sijaan sanotaan merci. Ja juusto taivaallista. Tobleronen sentään sain skipattua, mutta kitsch-linkkari tuli mukaan. Miten niin pienessä maassa voikin olla niin paljon kaikkea, kieliä, kulttuureja, erilaisia maailmoja? Tuon reissun piti hieman lieventää hiipinyttä koti-ikävää - München-ikävää siis - mutta ei, Sveitsi ja Saksa nyt ovat ihan eri asioita eikä niistä voi puhua edes samassa lauseessa. Sain nyt kuitenkin hieman saksaa taas puhuttua, kun Cardiffissa olin jättänyt suosiolla väliin taas vaihteeksi laiskuuttani kolme saksan puhumismahdollisuutta.

Jos asuisin Luzernissa, kävisin joka päivä katsomassa tätä lähteen juurella sijaitsevaa suunnatonta leijonaa kalliossa (olipa muuten hassu lause, huomaa että kello on 1.51). Kuva ei tee oikeutta sille, koska patterit vetivät taas viimeisiään. Patsas symboloi muiden sodissa kuolleita sveitsiläisiä. En kävisi tuijottamassa sitä niinkään symboliikan takia vaan siksi että se oli niin rauhoittava, hypnoottinen ja valkoinen. Piilossa kaikesta ja kaikelta. Tosin turistiryhmät sen ympärillä olivat kaikkea muuta kuin rauhoittavia.