Sain vihdoinkin Hausarbeitin, viimeisen saksalaisen koulurästihomman tehtyä! Jawohl! Ich freue mich. Vielä kun maanantaina saisin Mensa-korttini palautettua ja pantin takaisin, Saksa-säädöt ois tässä. Pakkauspaniikki alkoi jo, vaikka onhan tässä vielä kolme München-päivää aikaa. Miten tuota tavaraa on voinut kerääntyä niin paljon? Miksi muka tarvitsen noin paljon vaatteita ja kenkiä? Ja miksi haluaisin hankkia niitä vielä lisää? Erasmus-bestikseni lähti tänään, mutta onneksi se asuu Turussa. Haikeaa ja stressaavaa hyvästellä ihmisiä joka päivä, eikö kaikkia voisi vaan hyvästellä kerralla? Koko vaihtovuosi alkaa tuntua jo kuin unelta. Tapahtuiko tämä oikeasti? Pian kaikki on kuin ikinä en olisi Müncheniin tullutkaan.

Millaista mahtaa olla, kun suomea kuulee kaikkialla eikä enää puhu enkkua ja saksaa päivittäin? Kun kaikkialla on suomalaisia? Kun uusiin ihmisiin ei tutustu lähes viikoittain? Kun kavereita ei tule nähtyä päivittäin? Tuleeko baijerilaista sapuskaa ikävä? Mitä on metrot ilman leipomoita ja 50 sentin bretzeleitä? Ruokakaupat? Suomalainen kalja?Alko? Pilkku jo puoli neljältä? Kun kukaan ei tee poskisuudelmia, sano viel spass, hallo ja tschüss? Luennot yliopistolla, jossa kukaan ei kysy mitään, keskustele, väitä vastaan tai halua osallistua? Puolityhjät metrot ja vain yksi linja? Keskusta ilman Rathausia, suihkulähteitä, ja ainoana patsaana tyyliin Mannerheim? Ei Biergartenin Biergartenia vaan terasseja kaduilla? Kun ihmiset ei anna enää pyöräillä kävelyteillä? Listaa voisi jatkaa loputtomiin... Niin monia pieniä asioita tulee ikävä.