Es war 1780 und es war in Wien

Wien vei sydämeni. Miten on mahdollista eten törmännyt yhteenkään rumaan rakennukseen vaan kaikki oli pelkkää Pariisia? Oli yksi parhaimmista Mesa-reissuista ikinä, vaikkakin Mesa organisoi monet asiat päin peetä - mutta porukka oli hyvä. Näin Sannaakin sen pikkujouluissa, tsekkasin sen kämpän ja sain tietää jonkin verran Wienin Erasmus-elämästä. Kohta Suomeen, katsotaan odottaako siellä pakkasshokin lisäksi myös kulttuurishokki ja unohdanko saksan totaalisesti.

Turhautumisia

 Tajunnanvirtapostaus, sori!

Tänään siivooja ärähti mulle, kun halusin keittää kahvit ja tehdä voileivät kun se siivosi keittiötä, radio-opettajat ignoorasi meidän juttuideat taas täysin, olin ärsyyntynyt eilisestä Communichator-tunnista, jossa meille vaihtareille valitettiin, miksemme ole hankkineet lehteen sponsoreita (mene itse vieraaseen maahan ja yritä hankkia mainostajia, kele) ja ahdistuin taas kerran siitä, miksen voi vaan asua täällä kuin normaalissa solussa ja miksi mulla pitää täällä asuntolassakin olla kaiken maailman tehtäviä, velvoitteita ja suorituksia. Tai ainakin tuntui että niitä on liikaa. Ärsytti taas, että ihmiset jättää ruuantähteitä lavuaariin ja muutenkin että keittiö on useimmiten enemmän tai vähemmän pommin jäljiltä. Aloitin tänään kesätyöhakulistan tekemisen ja ahdistuin. Lisäsin vaihtarilukukauden cv:hen ja tunsin itseni paremmaksi ihmiseksi. Pitkästä aikaa mulla on siis joku juttu, joka näyttää hyvältä cv:ssä. Huoh. Pakenin rästihommia tänään kahdeksi tunniksi Täydellisten naisten maailmaan. Catherine on nyt mun lempihahmo, kun se on niin kreisi.

Eilen oli Erasmuksen pikkujoulut. Oli niin paljon porukkaa että hädin tuskin pystyi tanssimaan. Istumapaikkoja taas oli niin minimaalisesti, ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kököttää tanssilattialla ja yrittää tanssia sillä välin kun jengi tönii ja työntää ja puskee ja raivaa tiensä vessaan, baaritiskille, ulos tai narikkaan. Jalat oli jälkeenpäin todella kipeet. En siis tiedä oliko mulla oikeastaan edes hirveän hauskaa, mutta toisaalta siellä oli monta tuttua joita oli kiva nähdä, ja toisaalta kellään ei kai ollut hirveen kivaa paitsi baaritiskillä tanssijoilla, mikä nostatti yhteishenkeä. Miksi tulin tänne -tunteesta huolimatta jumitin bileissä neljään asti, taas vaihteeksi. Kun yhdeltä huomaa vikan metron menneen, seuraava vaihtoehto on se eka... Eli pitää olla toisinsanoen bileissä joko yhteen tai neljään. Tai sitten ottaa vihdoinkin yödösistä selvää, mutta sehän tekisi elämästä aivan liian helppoa...

Now playing: Armon sisaret

Jess, yksi artikkeli melkein valmis. Kuuntelin samalla aiheeseen liittyvää bändiä, jonka ranskis Jeremy (lisää heittomerkki jonnekin) sai mut löytämään uudelleen. Siis tätä. Sikahyvä ja jotenkin INXSmäinen biisi. Tässähän muuttuu melkein gootiksi itsekin. Haluan ihan hirveästi goottibaariin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä siellä tekisin, miten päin olisin ja kuinka pahaa silmää tulisi. Toivottavasti toiveeni toteutuu hyvin pian.

Nürnberg ja ryhtiliikkeen kaatuminen

Dodii. Päätin olla ahkera opiskelija kerrankin ja skipata ihanan Erasmuksen Salzburg-reissun, jotta saisin tänään juttuja kirjoitettua. Tosiaan eka kerta kun skippaan noita reissuja, jos ei lasketa niitä kertoja kun on ollut vieraita. Hieman otti päähän, mutta ajattelin sen olevan sen arvoista. Mutta kuinkas sitten kävikään? Olin ahkera ja tehokas lähinnä suklaa-Nikolauksen syömisessä ja nettisurffailussa. Artikkeli kyllä eteni vähän, mutta huomenna joudun rehkimään toden teolla, ohjelmistossa muun muassa sähköpostihaastattelun kääntäminen saksaksi ja nauhan purkaminen. Sitä odotellessa...Tänään kuuden maissa päätin että ei tästä mitään tule ja lähdin Haderner Sternia kohti Linnan juhlat-valvojaisiin, joissa siis oli mä ja Pauliina. Ideana oli keksiä myös Linnan juhlat-juomapeli ja pelata sitä. Kisakatsomo ei kuitenkaan onnistunut, kun ystävämme Yle Areena kieltäytyi toimimasta. Katsottiin kuitenkin joitain videoklippejä, joista jäi mieleen lähinnä Kestovaippayhdistyksen edustaja, kun Kestovaippayhdistys kuulosti niin hassulta. Luettiin myös LJ:hen liittyviä Kuka on linnan kuningatar lässynlää- lööppiotsikoita. Yksi Kotikadun jaksokin tsekattiin ja totesin olevani aivan pihalla koko ohjelmasta.

Eilen päädyimme pyörimään loppujen lopuksi vain Nürnbergissa, ja siellä lähinnä kuuluisilla joulumarkkinoilla. Bamberg olisi ollut kiva nähdä, mutta matkaan tuli mutkia, ehkä ensi vuonna jossain välissä sitten. Oli älyttömän kylmä. Ilmeisesti ulkkareiden höpötykset siitä, kuinka hyvin mun täytyy kestää kylmää koska olen suomalainen, ovat aivopesseet mut enkä vaan tajua pukeutua tarpeeksi lämpimästi...

Nürnberg oli kaunis, mutta en saanut siitä oikein kunnon käsitystä, kun keskityin lähinnä valkosuklaamansikoiden mussuttamiseen ja edes takaisin pyörimiseen. Reissun jälkeen mentiin vielä juomaan yllättävän hyvät kuumat oluet Klinikum Grosshaderniin Rafalille. Puhuttiin puolalaisista siirtolaisista, Euroopan uudesta presidentistä ja vesihiisi sihisi hississä-tyyppisistä sanaleikeistä eri kielissä. Opin myös sanomaan kiinaksi muistaakseni kiitos, mutta enpä taida osata sitä enää. Kotimatkalla pilkin metrossa, vaikka menossa oli kiinnostava ja ainutlaatuinen ranskiksen, kiinalaisen ja Etelä-Korealaisen välinen keskustelu Pohjois-Korean tilanteesta.

Jos raflan nimi on Bratwurst Röslein, ja koristeetkin on tuollaiset, paikka ei voi olla huono.

Museoita, tanssia, karaokea ja yllättävä ryhtiliike

Rakas blogini,

olen nyt ignoorannut sinua, koska olen löytänyt edestäni sen minkä viime viikolla jätin taakseni... Siis opiskeluun liittyvät hommat, tässä tapauksessa Communichatoriin liittyvät haastattelujen tekemiset. Tein keskiviikkona kolme (3) haastattelua saksaksi. En hirveästi edes jännittänyt niitä ja ne meni yllättävän hyvin, ja selvisin saksalla, vain pari sanaa piti sanoa englanniksi kun tuli tenkkapoo. Yksi haastateltava kysyi kuinka kauan olen ollut täällä, ja kun vastasin että lokakuusta, se oli että ai lokakuusta 2008, ja mä olin että ei ei, vaan kaksi kuukautta... "Kaksi kuukautta ja puhut noin hyvää saksaa?" Se oli kieltämättä ihan itsetuntoa kohottava hetki.

Eilinen ja tiistai olivat siis aikamoista haipakkaa ja olin koko päivän siellä sun täällä hoitamassa haastatteluihin liittyviä asioita ja myös ravaamassa turhaan edes takaisin. Tänään piti vielä tehdä yksi, mutta se ei sitten onnistunutkaan, maanantaina ehkä uutta yritystä. Kunhan saan jutut valmiiksi, kerron tarkemmin mistä on kyse. Tosiaan haastavin urakka on vielä edessä, eli haastattelujen purkaminen ja juttujen kirjoittaminen ymmärrettäväksi ja ennen kaikkea kieliopillisesti oikeaksi saksaksi... Tosin kurssin opettajat ja tuutorit jeesaa mua näissä asioissa, kunhan saan mustaa valkoiselle. Mutta olis siitä kielikurssista tosiaan ollut hyötyä, kiroan taas kerran saamattomuuttani asian suhteen, mutta Viel Erfolgilla, So stimmt es:illa, sanakirjalla vuodelta -82 ja NetMotilla mennään. Ei tässä muuta, mutta Communichatorilla ei vieläkään ole tarpeeksi mainostajia, eli ei ole 100 % varmaa että lehti edes ilmestyy ja että nämä jutut julkaistaan... Olen kyllä sitä mieltä että ennen kuin tehdään mitään, pitäisi olla rahaa, ja jos tämä lehdenteko on aina kurssi, luulisi että niillä ois vakituiset mainostajat ja kontaktit joilta pyytää pätäkkää. Mutta kuten olen jo huomannut, saksalaiset eivät aina ole niin organisoituneita tai ainakaan loogisia kuin luulisi...

Huomenna on siis herätys aikaisin, kunnianhimoisena tavoitteena koluta Bamberg ja Nürnberg saman päivän aikana. Saas nähdä kuinka käy. Ideana oli mennä reissuun omalla porukalla vaihtoehtona ainaisille Tutoria/Mesa-massaretkille, mutta Mesakin lähtee huomenna Nürnbergiin, joten tässä ei nyt ollut paljon järkeä. No joo...

Opiskeluun liittymättömiä asioita joita olen edellisen postauksen jälkeen tehnyt:

Sunnuntaina kävin Minnan kanssa Neue ja Moderne Pinakothekissa, kumpaankin vain euron sisäänpääsy sunnuntaisin. Neue oli tosi hyvä, Moderne pettymys.

  

Goghin, Monetin, Picasson ja Klimtin taulut (sori etten jaksanut kääntää kaikkia kuvia) olivat Neue Pinakothekin päänähtävyyksiä, mutta muut, meikäläiselle oudommat taulut olivat vaikuttavampia.
Kuten nämä:

Musta toi katse hakkaa Mona Lisan 6-0

Bored with life on tämän taulun nimi ja siltä nuo jampat näyttääkin.

Tää on vaan niin kaunis! Etualalla oleva tyttö näyttää jotenkin niin itsevarmalta ja ylpeältä positiivisella tavalla. Vai mitä mieltä olette? Valitettavasti en ottanut kuvaa tai muutenkaan pistänyt ylös taiteilijan ja taulun nimeä.

 Tämän täytyy olla yksi maailman pelottavimmista tauluista. Se jotenkin lumosi mut.

 Maanantaina asuntolassa oli hauskat tanssiaiset, jossa en kuitenkaan jaksanut ottaa kuvia. Yllätin itseni jonkinlaisilla paritanssitaidoillani - en astunut kenenkään varpaille kertaakaan. Eteeni tyrkättiin jossain vaiheessa jostain tyhjästä taas yksi suomalainen (!) periaatteella leikkikää yhdessä. Pian joku kysyikin olemmeko siskoksia. No, oli ihan mukava jutella, tosin missasin juttutuokiomme takia Moskaun (suom. Volga) tanssimisen. Mua myös pyydettiin näyttämään kaupunkia kahden viikon päästä asuntolaan tulevalle toiselle suomalaiselle, joka on täällä saksalaisen vakkariasukkaan vieraana viikon. Ihan kiva idea, mutta kaikki ei tunnu ymmärtävän että me suomalaiset ei bondailla keskenämme niin helposti kuin italiaanot tai espanjalaiset emmekä innostu kun törmäämme ulkomailla toisiimme ja koe välittömästi uskomatonta yhteishenkeä... Ainakaan meikäläisen reaktio taas yhden suomalaisen tapaamiseen ei aina välttämättä ole että vau, siistiä, olen niin ikävöinyt suomalaisia ja suomen puhumista! No, suostuin kuitenkin ja se on varmaan ihan mukavaa. Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, etten jaksa enää kovin aktiivisesti tutustua uusiin ihmisiin vaan haluaisin vakiinnuttaa jo olemassaolevat kaverisuhteet. Joitain näkee silloin tällöin, joihinkin törmää vahingossa ja joitakin taas tapaa  vain tietyissä, bilettämiseen liittyvissä yhteyksissä. No, enhän ole ollut täällä kuin vasta kaksi kuukautta, en voi vaatia itseltäni liikaa...

Tiistaina taas oli Mesan karaokeilta, jossa olin jo muutaman muun kanssa lauluvuorossa (en sentään yksin kuitenkaan) laulamassa Pretty fly for a white guyta, mutta meidän vuoro ei ehtinyt tulla ennen viimeistä metroa, mikä ei ehkä ollut ihan hirveä menetys.

Cristina on  niiden ihmisten listassa, joihin yritän parhaani mukaan pitää yhteyttä tämän vaihtarilukukauden jälkeen. (Sitä en muuten tiedä, miksi näytän tuossa kuvassa noin punaiselta. Ehkä harvinainen herkku Magners aiheutti veren pakkautumisen poskiin.)

Niin, kaksi Münchenin kuukautta on siis kulunut. Olen oppinut ja kokenut paljon, kenties myös positiivista persoonan kehitystä on tapahtunut. Aina ei ole ollut kivaa, useimmiten kyllä ja joka päivä kaiken vaivannäön arvoista. Aika on kulunut siivillä, ja joululoman jälkeen se menee varmaan kaksi kertaa nopeammin. Hieman hirvittää, pianhan tämä on jo ohi... Jos vielä jotakuta blogin potentiaalista lukijaa epäilyttää vaihtoon lähtö, sanon vaan että lähde ihmeessä! Et tule katumaan. Tämä on tosiaan jos ei elämän, niin ainakin opiskelijaelämän parasta aikaa.