Was für ein Dummkopf

No niin, meikäläisellä ei taaskaan ole kaikki Ismot kasinolla. Tässä taas yksi esimerkki siitä, miten käy kun ei jaksa ajatella:

1. Tuli joskus joulukuussa mailia, että Erasmuksen laskettelureissulle voi ilmoittautua ja tää on tosi sikasiistiä ja suosittua ja ilmoittaudu heti heti heti ennen kuin paikat loppuu kesken. No, mietin jo tässä vaiheessa että kannattaako mun osallistua tähän, kun en oo ikinä lasketellut edes Suomen pikkumäissä, moneen vuoteen hiihtänyt ja tasapainoaistini on melko olematon, mutta menin sitten ilmoittautumaan kun kaikki muutkin oli sinne menossa.

2. En saanut paikkaa reissulta, ja muutama muukin joka ei paikkaa saanut mietti omatoimisen laskettelureissun tekemistä, joka tosin olisi tullut aika paljon Erasmuksen reissua kalliimmaksi. Joululomalla ajattelin, että skippaan koko laskettelun - säästyy rahaa, ei tule haavereita eikä ennen kaikkea nolattua itseään, ja olin ihan tyytyväinen tähän ratkaisuun. Jonkin asian tekeminen siksi että muutkin niin tekee, on aina huono argumentti. Kuitenkin ajattelin missaavani jotain tärkeää jos en mene, ja halusin kuitenkin nähdä alppimaisemat.

3. Tässä kuussa sain sitten lyhyellä varoitusajalla tietää, että pääsin varasijalta Erasmuksen laskettelureissulle ja samana päivänä kun sain mailin aiheesta, koko kallis lysti piti käydä maksamassa. Pähkäilin siinä sitten aikani, että mennäkö vai eikö mennä, mutta tulin siihen tulokseen että kuitenkin harmittaa jos missaan moisen kokemuksen - niinpä sitten kävin ilmoittautumassa ja allekirjoittamassa muun muassa kohdan, jossa mulle on ok ettei Erasmus korvaa sitten mahdollisia haavereita. Eli pyörätuolissa tullaan sitten sunnuntaina takaisin...

4. Jonkin aikaa sitten mulle valkeni, että mullahan ei ole lasketteluvaatteita täällä. Normaalit aurinkolasit löytyy, suht asialliset kengätkin toivon mukaan mutta normaalissa talvitakissani en sinne viitsi mennä. Onneksi takin saan sentään lainattua Minnalta. Kahdet normaalit toppahousut mulla on, mutta niiden vyötärö ei ole tarpeeksi korkea, joten pitkin hampain lähdin tänään ostamaan henkselitoppahousuja ja kunnon hanskoja - mistäpä muustakaan kuin Galerie Kaufhofista. Virhe, tiedän, mutta ei jaksanut lähteä merta edemmäs kalaan. Urheiluosastolla oli jos jonkinlaista hanskaa pilvin pimein, toivottavasti ostin nyt sitten tähän tarkoitukseen sopivat ja ennen kaikkea hintansa arvoiset multifunction-käsineet. Housutkin löysin lopulta pukukopissa puoli ikuisuutta hikoiltuani - on toi talvivaatteiden sovittaminen sitten kivaa. Sitten tajusin, etten jaksa tällä kertaa pakata viikonlopun kamoja normaaliin reppuun ja olkalaukkuun, ja kirosin itseäni kun en ottanut mitään putkikassia tai rinkkaa Suomesta tänne. Ostin sitten melko ruman, mutta halvan Adidaksen kassin, ja sitten menin vielä iskemään silmäni maailman ihanimpaan reppuun, joka maksoi vain 19 €.

5. Metrossa kotimatkalla tajusin, että olisin voinut ihan hyvin saada joltakulta kämppikseltäni lainaksi ne kirotut henkselitoppahousut ja lasketteluhanskat, ihan varmasti jollakulla olisi ollut suurin piirtein mun kokoa, ja varmaan hyvät moon bootsitkin jotka ois hakannut mun maiharit 6-0. No, yritän nyt uskotella itselleni että ostokseni olivat täysin järkeviä, hinta-laatu-suhde on varmasti kohdallaan ja tulen ehkä tulevaisuudessa tarvitsemaan näitä, jos viikonlopun jälkeen laskettelukärpänen puriskin mua ja musta tulis Rukan, Levin ja Hupelluksen vakiokävijä seuraavina vuosina.

Niin varmaan.

Zu Hause

Lumisade on alkanut taas, oh nein. Mulla on tällä viikolla roskienvientivuoro, ja se sai mut taas muistamaan miksi soluasuminen ei ole mun juttuni - ja miksi saksalainen kierrätys ei todellakaan ole niin loppuun asti vietyä kuin yläasteen ja lukion propaganda väitti. Toisaalta eilen katsoin hienon, joskin rankan romanialaisen elokuvan Neljä kuukautta, kolme viikkoa, kaksi päivää kämppisten kanssa ja tänäänkin katsoin vähän aikaa jotain dubattua (!) dokkaria parin Mitbewohnerin kanssa. Nämä hetket sai mut tajuamaan sen, miksi soluasuminen voi kuitenkin toisinaan olla ihan jees, jos kaipaa seuraa muttei jaksa lähteä keskustaan asti sitä hakemaan... niin kuin kävi tänään. Yksi porukka lähti lupaavan kuuloisen indiebändin keikalle, mutta mulla oli veto poissa ja vietin suosiolla koti-illan.

Katsoin näitä.

 Joo, myönnän, toi Hills oli aika low point.

 Karkkilakko ei taaskaan pitänyt.

Luin myös vähän aikaa koulujuttuja.

Kävin lenkillä tuolla sohjossa, kun tulin siihen tulokseen ettei kello 20 alkavaan fitnesstrainingiin menossa ole mitään järkeä. Ensinnäkin matkaan täytyy lähteä 18.30, kävelymatkaan metroasemalle menee x minuuttia, metriksellä odotetaan x minuuttia, metroa pitää vaihtaa ja odottaa toista metroa, sitten kävellä metrikseltä liikuntakeskukseen jonkin matkaa, etsiä oikea sali ja pukkari, jumppa kestää puolitoista tuntia kahden minsan loppuvenyttelyllä ja kotona olisin ollut sitten joskus 22.30 jälkeen. Macht kein Sinn. Miksei niitä yo-liikunnan mestoja ole vähän enemmän? Ehkä täällä lähistöllä olisi joku edullinen sali, pitäis ottaa selvää.

Mun piti kyllä tänään jotenkin vakuutella itselleni että mulla on hauskaa itseni kanssa ja viihdyn kotona, että pystyn pysähtymään. Ei sillä etten keksisi mitään tekemistä, en vaan tiedä mistä aloittaisin ja laittaisko aivot narikkaan vai tekiskö jotain fiksua. Jos haluaa olla yksin ja kaipaa omaa tilaa, tuntee itsensä joskus liian epäsosiaaliseksi kun yltiösosiaalisuus, ihmisiin tutustuminen ja vieraiden kielten puhuminen on jäänyt päälle. Mutta turha tästä on stressata, ylipäänsä minkäänlainen stressi ei sovi Erasmus-elämään, kuten on todettu.

Munhan piti mennä aikaisin nukkumaan... 

Schönes Wochenende + yleistä kitinää

 Servus, bitches!

Pidennetty Wochenende kuvina:

Torstaina oltiin "yksillä".

Perjantaina Chiara kokkasi kolmelle suomalaiselle ja yhdelle kreikkalaiselle italialaista kanaa ja risottoa.

 Kunnon italialainen parmesaanijuusto.

Lauantaina oli brittiläisen Selenan 21-vuotissynttärit, jotka päätyivät baaritiskillä joraamiseen ja random-Lamborghinin kanssa poseeraamiseen.

Luin tänään kahden viikon päästä (!!) olevaan tenttiin, joka on kaiken lisäksi ilmeisesti vielä monivalinta. Järkee? Ei. Yritin saada selvää myös referaattiparini power pointeista, mutten aina ihan onnistunut. Tällä hetkellä mua ärsyttää Münchenin metrojen joka viikonloppuinen kulkemattomuus ja sekavuus, oma epäsosiaalisuuteni saksalaisten kanssa - lannistun aina kun kielimuuri tulee vastaan - , saksalaisten rakkaus koiria kohtaan ja niiden raahaaminen vaatekauppoihin ja ravintoloihin mihin en ole vieläkään tottunut, se että täällä mainostetaan liian monia asioita tisseillä ja perseellä (myös niitä, joihin tissit ja perse eivät liity mitenkään) ja että mun pitää opiskella. Näyttää siltä, että olen saamassa radiokurssista opintopisteet vaikken ole mitään tehnyt. Ainakin toivon niin. Olkoon sitten menneeksi, vaikka oisin mä jotain ehkä työelämän kannalta olennaista halunnut oppiakin. Miten voi muuten olla näin ikävä Spotifyta ja toimivampaa YouTubea?

Lernen und sich langweiligen

Yeah, meitsi ahkeroi kotona referaatin parissa kun muut pitää hauskaa eine Toilettessa mit viele Leute (vessassa jossa on paljon ihmisiä) - siis joka keskiviikkoisissa Erasmuksen Stammtisch-bileissä. Ahkerointi oli osittain vähän turhaa, koska referaattiparini ehdotti että tapaamisemme siirretään perjantaihin. Tosin jääpä huomiselle sitten vähemmän hommia PowerPoint-kalvojen vääntämisessä... Tykkään kyllä esitelmämme aiheesta, vaikka se tuntui ensin vähän vaikealta. Otsikko on siis kapitalismin ja koulutuksen variaatiot; sekoitus sosiologiaa ja sosiaalipolitiikkaa, käytännössä settiä eri maiden koulutuspolitiikasta ja ihmisten kouluttautumisesta kulloistenkin työvaatimusten mukaan - enpä sitä osaa sen lyhyemmin tai ytimekkäämmin sanoa. Mutta kiinnostaa, joskin käy työstä.

Sain Communichatorin jutuista hyvää palautetta opettajalta. Harmittaa vaan, että haastateltavien piti korjata jutut päivässä, siitäpä yksikin vasta ärähti. So unprofessionell. Juttuni ovat myös taitettu liian tiukkaan ja muutenkin päin peetä, mutta eipä se mulle kuulu. Eilen luultavasti vikalla Communichator-tunnilla otettiin kurssilaisten kanssa yhteiskuva, missä syötiin opettajan leipomaa Communichatorin anniversary-kakkua. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, hyvä yhteishenki ja silleen. Nicht. Odotan kyllä innolla kurssien loppumista ja kahden viikon vapaata ennen seuraavaa Suomi-vapaata. Joskus ihmettelen, mihin LMU:n hyvä maine perustuu, kun kurssien organisointi on mitä on - esimerkiksi ekalla tunnilla ei vaan voida ilmoittaa sellaisia olennaisia asioita kuten kuinka monta kertaa saa olla pois ja koska on koe. Tosin toisinaan ihmettelen myös HY:n eurooppalainen huippuyliopisto-slogania.

Viime aikoina olen naureskellut kurssipalautelomakkeille. Ensinnäkin niihin pitää aina täyttää isänsä ja äitinsä etunimien ensimmäiset kirjaimet, äitinsä syntymäpäivä ja ilmoittaa, kuinka paljon vanhempia sisaruksia on. Tämä identifioi palautteen antajan anonyymisti. Palautteet laitetaan siis jonkinlaiseen rekisteriin, ja näiden triviaalien tietojen avulla järjestelmä tunnistaa palautteen antajan ja järjestelmässä voidaan seurata, millaista palautetta mistäkin kurssista kyseinen henkilö on kulloinkin antanut, ilman että palautteen antajaa pystytään tunnistamaan. Kaiken huipuksi opettaja ei voi itse kerätä palautteenantosession jälkeen lomakkeita, vaan ne laitetaan erilliseen suljettuun kirjekuoreen ja jollekulle oppilaalle nakitetaan palautteiden vieminen sihteerille (ja tod.näk. nämä samat laput kulkeutuvat takaisin opettajalle). Kerrassaan nerokkaita nämä saksalaiset.

Eins, zwei, Polizei, Rock me Amadeus und etwas anderes

En taaskaan noudata kronologista enkä muutenkaan loogista järjestystä, pahoittelut sille joka tätä on eksynyt lukemaan.

Olen puhunut viime päivinä aivan liikaa suomea ja englantia. Tarttis skarpata.

Huoh. Tänään pitäisi valitettavasti ottaa kontaktia polizeihin eikä millään huvittaisi. Mulle ei ole sattunut mitään, kaverille kyllä ja tarjouduin tulemaan henkiseksi tueksi ja tulkiksi mukaan. Saa nähdä onko musta mitään apua, enpä ole ennen muistaakseni mennyt poliisille kuin passin hankkimisasioissa enkä tiedä miten rikosilmoitus tms. tehdään.

Referaattiprujujakin pitäisi lukea, kun eilen iloisesti tajusin että kyseinen show onkin jo kahden eikä kolmen viikon päästä. Referaatti tarkoittaa täällä siis esitelmää, tässä tapauksessa koko kahden tunnin kestävää asioiden opettamista toisille ja keskustelun vetämistä. Onneksi tuolla sosiologian modernisaatio ja koulutuksen kehitys-kurssilla kaikkien, ei vaan esitelmän pitäjien pitää ainakin periaatteessa lukea samat paperit etukäteen ja ne tietää aiheen siis jo entuudestaan, joten kyse ei ole niinkään esitelmästä vaan tosiaan keskustelun vetämisestä, johon opettajakin osallistuu ja jossa voi vain istua läppärin edessä ja höpistää siitä - aika rentoa siis. Niin ja luojan kiitos auf englisch. Parinani on kiinalainen, joka ensitapaamisen perusteella vaikutti olevan aivan pihalla perusasioista, kuten käsitteistä oikeisto ja vasemmisto, jotka ovat aika keskeisiä referaatissamme. Ihailen kyllä toisaalta kiinalaisia, jotka uskaltavat tulla tänne ihan erilaiseen yhteiskuntaan, musta ei ois asumaan Kiinassa kun täälläkin, suht Suomea muistuttavassa maassa olen välillä niin kujalla. Toinen tapaaminen meni kuitenkin paljon paremmin ja se on ollut aikaisemmin kurssin opettajan seminaareissa, joten se tietää millainen esitys meidän pitää väsätä. Nyt on siis hyvät suunnitelmat ja aihekin on kiinnostava, joskin niin monimutkainen ja keskittymistä vaativa etten sitä tässä jaksa selittää, ennen kuin olen selvittänyt sen selkeästi itselleni...

Mulla on todella ikävä Helsingin yliopistoliikuntaa. Eilinen aerobic oli jotain aivan kamalaa, ja tuntui että ohjaaja keksii liikkeitä koko ajan päästään. Salissa oli liikaa porukkaa, koko ajan pelkäsi että joku talloo varpaille tai lätkäsee vahingossa naamaan, rakennus oli vanha ja huonokuntoinen, seinät rapistuneet ja niistä tippui maali/laasti, sali oli ummehtunut ja haisi viemärille... Ohjaajalla ei mikkiä, joten se vaan huusi aina kaikuvassa salissa eins, zwei, drei... Pukuhuoneet tottakai hirveät ja vain kaksi suihkua, joissa kukaan muu ei käynyt kuin minä... Eikä mitään venyttelyä tai vatsalihaksia. Aerobicin vaikutus oli plus-miinus-nolla, kun menin session jälkeen juhlistamaan Cristinan synttäreitä Pizza Hutiin. No, olen sentään yrittänyt aloittaa uuden liikunnallisen elämän. Sunnuntai oli niin terveellinen; pitkät yöunet, lenkki ja opiskelua. Kuin Suomessa taas olisi. Mitä se tällainen Erasmus-elämä oikein on?

Perjantaina kävin Salzburgissa, se oli yhtä Mozartia ja Sound of Musicia. Oltiin kansainvälisiä; syötiin jossain muka-meksikolaisessa, käytiin Magnerseilla ja Bailey's-kahvilla irkkupubissa ja ostettiin Geishaa ja Fazerin sinistä ruotsalaisesta (!) karkkikaupasta. Kannattaa siis tulla Salzburgiin uudestaan, jos ei muuten niin ainakin tuon karkkikaupan loistavan irtokarkkivalikoiman (sisältää mm. salmiakkia) takia. Saksalaiset ei siis ymmärrä irtsareiden päälle ollenkaan, suklaan kylläkin.

Lauantaina tsekattiin ylihypetetty Red Bull Crashed Ice-luistelutapahtuma, missä kilpaili kolme suomalaistakin. Väkeä oli ihan sikana, oli kylmä eivätkä suomalaiset hokkarihemmot valitettavasti pärjänneet finaaliin asti. Olympiaparkiin oli siis rakennettu jäinen rata, jossa oli kaiken maailman mäkiä ja mutkia, ja dudet luistelivat siinä kilpaa. Taklauksia ei nähty ja muutenkin kisa näytti screeniltä (liian) rauhalliselta. Tämän jälkeen mentiin Pauliinan synttärikeilaukseen, josta mulla ei ole kunnon kuvia. Oli hauskaa, vaikka olinkin keilauksessa ihan sukka. Kiva että oli kuitenkin jotain erilaista ohjelmaa perusetkojen sijaan. Tässä vielä huonoja screen-kuvia luistelijoista.

Echt geil

Meikäläisen elämä on nyt sellasta hullunmyllyä ettei oo tosikaan, mutta pysähtymäänkään ei pysty. Yritän taas totutella opiskeluun ja vaihdon jatko varmistui. Jokin aika sitten ikävöin Suomeen, enkä vieläkään jaksaisi puhua saksaa, mutta muuten ei ole kiire pois tästä kuplasta.

Meanwhile...

Nauttikaa tästä punajuurimehukuvasta, jonka otin Rafalin puolalaiselta illalliselta! Ensi kerralla sitten sauerkraut-mehukuvia...

Back @ epämukavuusalue

Jep jep, Freimannissa taas ollaan, laukutkin jo purettu ja Kent soi. No place like home. Tämä huone on tod.näk. mun ainoa kämppäni about heinäkuun loppuun asti, joten kai voisin tätä kodiksi kutsuakin ja ruveta panostamaan pikkuhiljaa sisustukseen... Täällä oli niin siistiä ja pelkistettyä, kunnes aloin tunkea vaatevyöryäni kaappiin. Outoa olla taas täällä, ja vielä oudompaa on ettei näe taas ihania Suomen tyyppejä kahteen kuukauteen. Sitten tullaankin taas ehkä jopa kuudeksi viikoksi Suomeen, ellen kehitä muuta tekemistä maalis-huhtikuun lomalle... Ehkä voisin hankkia jopa töitä tuoksi ajaksi. Eksoottinen ajatus.

Tämä Saksan systeemi on vaan niin outo ja epäsynkassa kaiken muun kanssa. Onneksi päätin silti pidentää vaihtoa. Tai no, eihän tämä vielä satavarmaa ole, mutta kuitenkin... Kun lopulta sain tehtyä sen päätöksen, pidennyksen järjestäminen oli aika helppoa - tai ainakin tähän asti on ollut.Viisi kuukautta on vaan loppujen lopuksi liian lyhyt aika, joka tuntui loppuvan kuin seinään ja sitten kaikki jäisi kesken, en ehtisi tehdä ja nähdä kaikkea mitä haluaisin ja missaisin Münchenin kesän. Suomen kesä on toki aina Suomen kesä, mutta... Sitten olisin roikkunut Facebookissa ja seurannut kateellisena kuinka ihmiset jatkavat täällä elämäänsä sillä välin kun olisin ollut todennäköisesti työttömänä koko kesän. Ja nyt tosiaan vältyn aina yhtä stressaavalta kesätyöhakuprosessilta. Toivon mukaan. Haluan ottaa kaiken mahdollisen irti tästä Erasmus-ajasta, ja että tästä jäisi jotain muutakin käteen kuin pidennetty kaupunkiloma ja hyvänpäiväntuttuja. Ehkä tässä ajassa ehtisi tutustua paremmin saksalaisiinkin?

Olen nyt aika jäässä ja kujalla, mutta saksan puhuminen voisi tökkiä pahemminkin. Huomenna alkaa jo opiskelut, ns. läksyjäkin pitäisi lukea ja motivaatio on nolla. Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Auf wiedersehen, Sommerarbeit!

Kirjoitin tässä juuri vaihtomuutoslappuun kesälukukauden päivämäärät ja rastitin vaihtoni pitenee - ruudun. Kesäsuunnitelmat ovat siis tiedossa jo tammikuussa - mitä ihmettä? Mitä tässä oikein tapahtuu? Uskaltaisiko jo tuulettaa? Kesä Keski-Euroopassa odottaa. Nyt pitäisi vaan arpoa Rock am Ringin, Roskilden ja Loveparaden väliltä. Ai niin ja taikoa jostain rahaa ja opintopisteitä. Olen jo todennut, että opiskelu ja kesä eivät sovi yhteen, mutta toisaalta tenttikirjojen selailu yhdistettynä auringonottoon Englischer Gartenissa ei kuulosta hassummalta.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Neljä päivää paluuseen (onko tuo suomen kielen sana?). Toivoin joululomalta lunta ja pakkasta ja sitä sain, mutta nekin maistuvat jo puulta. Nauroin kreikkalaiselle ja italialaiselle, jotka kyselivät miten suomalaiset pukeutuvat -20 asteen keleillä, mutta nähtävästi en tiedä itsekään miten välttäisin jäätymisen - en ainakaan vuodenvaihteessa taksijonossa. Olin unohtanut myös vuosien tauon jälkeen kaiken luistelemisesta ja keskityin Rautatientorin jääpuistossa kentän keskellä seisomiseen sillä välin kun pikkupojat hortoilivat hokkareillaan meikäläistä kohti jarruttamatta ja mitään pelkäämättä. Kiersin ympyrää Hansakorttelissa ja muistin taas, miltä tuntuu Hesen kerroshampurilaisen leviäminen vaatteille. Yritin ottaa torkut Avatarissa, mutta epäonnistuin. Sain kuulla, ettei sillä ole väliä, mitä joulun ja uuden vuoden välillä syö, vaan mitä uuden vuoden ja joulun välillä syö - ehkä tämä vähän lohduttaa mua. Äsken luin loppuun yhden joululahjakirjani, Nuoren journalistin eloonjäämisoppaan, jonka halusin monta kertaa heittää seinään ja joka sai mut taas miettimään, miksi ihmeessä opiskelen näin stressaavaa ja epävarmaa alaa. Alemmuuskompleksi ja mikä musta tulee isona -kriisi iskivät, mutta ehkä saan niihin jonkin ratkaisun tänä vuonna, siitä voisi tehdä vaikka uuden vuoden lupauksen...

Odotan keskiviikkoista lähtöä, toisaalta rimakauhu iskee enkä yhtäkkiä haluaisikaan takaisin epämukavuusalueelle. Tutut ja turvalliset ympyrät pitäisi taas jättää kahdeksi kuukaudeksi. Kuitenkin mulla on  todella ikävä Müncheniä ja jopa omaa huonettani. Ensi viikolla oon jo vuoden ekoissa Erasmus-bileissä ja pääsen hoilaamaan Wir feiern die ganze Nachtia.