Mediaekonomian monivalintakoe ohi. Lipsuin itseruoskinnastani ja palkitsin itseni tästä suuresta uurastuksesta Milkan jugurttisuklaalla, mutta sekään ei nyt oikein piristä. Mulla piti aamulla olla vielä vähän aikaa lukemiseen, mutta jouduin jäämään pois metrosta Alte Heidella, kun unohdin sallitun tenttiapulaiseni eli sanakirjani kotiin enkä uskaltanut mennä tenttiin ilman. Olisi pitänyt vaan jatkaa matkaa, sillä en juurikaan ehtinyt käyttää sitä tentissä. 14 kysymystä ja 40 minuuttia aikaa, mutta tiukoille meni. Välillä piti skarpata kysymysten lukemisessa; onko tämä kysymys yksikössä vai monikossa, kuinkakohan monta vaihtoehtoa pitää ympyröidä, jos ympyröi liikaa tuleeko miinuksia - ja ennen kaikkea piti tietysti miettiä, mikä ihme näistä vaihtoehdoista on se oikea.

Sanasto ei ollut loppujen lopuksi ollut se vaikein juttu, vaan oikeiden rivien arpominen. No, ei se ihan lotoksi mennyt, kyllä mulla jostain käry oli, mutta enpä paljoa ehtinyt miettiä saati tarkastaa vastauksia, ja kokeen jälkeen olin jo unohtanut melkein kaikki kysymykset. Ne mitkä muistinkin, yritin tarkastaa Powerpointeista, mutta mitkään kysymykset eivät olleet suoraan sieltä. Tai sitten en vaan tajunnut lukemaani. Olisi pitänyt palauttaa mieleen yläasteen aikainen hauki on kala-lukutekniikka, mutta en taida osata sitä enää. Keskittyminen herpaantui kokeessa pari kertaa, kun arvon herra professori höpötti pitkät pätkät siitä, saako jo kokeesta lähteä vai ei ja joutui pari kertaa hyssyttelemään vierustovereidensa kanssa kuiskuttelevia Kommilitonejani. Jep, back to the yläaste tosiaan.

En tiedä opinko tuosta mitään ja jäikö mitään päähän, ehkä sain uutta näkökulmaa aina yhtä ihanaan Media markkinoilla -opukseen, mutta kunhan vaan saan nelosen eikä tarvi uusia tai palauttaa tukia Kelalle olen tyytyväinen. Täällä siis 5 on huonoin ja 1 paras, toisin kuin meillä ja menenkin sen kanssa välillä sekaisin, olen varmaan täyttänyt jonkun kurssin palautelomakkeen vahingossa ihan väärin sen takia. Tosin on mahdollista saada välimuotoarvosanoja, tyyliin 4,7, joten skaala on kuitenkin laajempi kuin meillä.

Olen kyllä todella onnekas, kun mulla oli vain yksi tentti ja siihen pelkät Powerpointit. Monet joutui lukemaan kirjoja (siis omg) tai käymään luennoilla, missä ei ole Powerpointeja, ei kalvoja, ei mitään materiaalia eikä luennoitsijan puheesta saa selkoa. Joillain oli myös jopa kolme tenttiä samana päivänä. Mitä järkeä on kasata kaikki hommat loppuun? En taas ymmärrä saksalaisten logiikkaa, tulee ikävä suomalaista periodisysteemiä joka on sentään hieman järkevämpi. En ymmärtänyt saksalaisten (tai LMU:n) logiikkaa myös testatessani yliopiston lukusalia; sinne ei saa tuoda edes laukkuja, kaikki kirjat, muistiinpanot ja läppäri pitää kasata syliin kuin halkopino, vesipulloakaan ei varmaan saa viedä ja kirjastotädille pitää lukusaliin mennessä luovuttaa pantiksi oma Studentenausweis, jonka saa toista lappua vastaan sitten takaisin. Mikä pointti tässäkin taas on? Taidan jatkossakin lukea asuntolani kirjastossa.

Nyt pitäisi kirjoittaa Hausarbeitin tai tässä tapauksessa term paperin suunnitelma huomiseksi. Mistäköhän sitä energiaa taas saisi? Onneksi proffa lupasi auttaa mua lähdekirjallisuuden etsimisessä. Pitäisi myös pestä pyykkiä, mutta valitettavasti kaikki tässä asuntolassa haluaa aina pestä pyykkiä samaan aikaan. Ei siinä muuten mitään, mutta kuivaustelineet ovat sitten ihan täynnä. Ah, soluelämä...

Viikonlopun saldo:

Kulttuuri: Kaksi teatterikäyntiä peräkkäisinä päivinä. Die Orestie oli vaikuttava, näyttelijät loistavia ja kaikki oli todella fyysistä. Enpä ole ennen nähnyt teatterissa niin paljon verta, kun jengi puukotti toisiaan selkään ja veti kurkut auki, tekoveripussit vaan poksahteli. Mielenkiintoista. Perjantaina tsekkasin vihdoin kämppiksen näytelmän, jossa se itse näytteli. Tajusin mielestäni tarpeeksi sanoista ja näytelmän idean, mutten aina sitä, mitä kohtauksissa oikeastaan tapahtuu ja miten ne liittyvät toisiinsa. Jouduin todella keskittymään, mikä oli turhauttavaa ja väsyttävää. Olin kolmen muun kämppiksen kanssa katsomassa, ja onneks se jenkkikin oli vähän pihalla. Seuraavana päivänä sain onneksi vielä pikakertauksen siitä mitä näytelmässä oikeasti tapahtui (Presidentti & crew haluavat tuhota Pariisin, koska sen alla on maaöljyä ja hyvikset käy niitä vastaan ja hyvikset voittaa ne. Näytelmä on kirjoitettu 2. MS:n aikana joten siinä oli paljon symboliikkaa.)

Tää oli siis kämppiksen näytelmä, josta olen kuvan mukaan aivan liekeissä.

Biletys: Perjantaina olin kyseisen näytelmän jälkeen niin kanttuvei, että päätin feidata seikkailut Sendlinger Torilla ja mennä kotiin. Kannatti, koska nukuin pitkästä aikaa yhdeksän tuntia. Luksusta.

 Lauantaina kunnostauduin taas juhlimisessa; Haderner Sternin laittautumisetkojen kautta tie vei Klinikum Grosshadernin Rafalin synttäreille ja sitten pääbileisiin, Erasmuksen jäähyväis-/Fasching-bileisiin. Ai mikä Fasching? Se on se karnevaali, jota vietetään ennen (pääsiäiseen liittyvän??) paastoon siirtymistä. Venetsiassa jengillä on silloin ne naamarit, Jenkeissä on Mardi gras ja meillä Suomessa varsinaista kreisibailausta laskiaisen muodossa. Fasching käynnistyi siis virallisesti tänään sunnuntaina paraatilla ja kestää muistaakseni 16.2 asti. Erasmus-bileisiin pääsi kaksi euroa halvemmalla sisään, jos oli pukeutunut. En varsinaisesti ostanut pippaloita varten naamiaispukua, mutta kehitin kuitenkin Lisbeth Salander goes colorful/80's -lookin.

Tässä tulos:

Nuo liilat jalat on mun. (Note to self: pitäydy edelleenkin mustissa sukkahousuissa.)

Minä ja Jana jonottamassa puoli ikuisuutta Olydiscoon. Normaalisti sinne ei tarvitse kauaa jonottaa eikä sisäänpääsy maksa kuin 5 € tai ei mitään, mutta bileet olivat paitsi Fasching-ja läksäribileet, myös ennen kaikkea All you can(t) drink -bileet. Siis ilmaista alkoholia koko illan. Voitte kuvitella ryysiksen ja tunnelman...

Mutta toi tukka oli siis ihan uskomaton suksee. Anteeksi egotrippailuni, mutta en vaan pääse sen yli. Kaikki tuli aukomaan mulle päätään, ihan positiivisessa mielessä vaihteeksi, ja joku kysyi kuka mä olen Ramonesista - öö, eikö niillä kaikilla ole/ollut kunnon moppitukka? Kaikki kunnia tukasta Minnalle, itse en siihen pystynyt mutta Minna taikoi sen viidessä minuutissa. Ja se pysyi koko illan - ja mikä parasta, lähti sunnuntaina helposti ja lähes takuitta pois. Parhautta.

Opiskelu: Luin keskiviikon tenttiin lauantaina ehkä 30 minuuttia, tänään kolme tuntia, huomenna mulla on koko päivä aikaa. En oikein osaa lukea monivalintatenttiin. Hausarbeitkin pitäisi aloittaa, kun en kuitenkaan sitä Suomessa saa kirjoitettua, mutten tiedä mistä repäisen lähdeteokset. Pientä stressiä siis pukkaa pikkuhiljaa.

Laihduttaminen: Kävin tunnin lenkillä eilen ja jopa tänään uusien baarikenkien turvottamista päkiöistä ja bileiden aiheuttamasta jumitustilasta huolimatta. Tein eilen jopa vatsalihasliikkeitä, tänään en sentään moiseen hifistelyyn kyennyt. Olen tehnyt myös paljon salaatteja. Jokin aika sitten naureskelin yhdelle kanadalaiselle tytölle joka sanoi ettei osaa tehdä salaatteja; mietin mitä osaamista siinä on, pilkkoo vaan vihanneksia ja laittaa ne samalle lautaselle. Muttei se olekaan niin helppoa, ainakin jos haluaa salaatteihin vaihtelua ja niistä niin sanotusti ruokaisia. Miksi melkein kaikessa (hyvässä) ruuassa on muuten hiilareita? Ei kai tässä nyt pelkkää salaattia ja keittoa joudu syömään koko loppuelämänsä? Rafalin synttäreillä poikkesin herkkulakosta, mutta hyviin bileisiinhän kuuluu muutenkin jatkuva notkuminen tarjoilupöydän luona... Yksi belgialainen tyttö oli tuonut belgialaista suklaata ja se oli aivan taivaallista. Maistuu kyllä Fazerit aivan laimeelle sen jälkeen.

Kapitalismi: Kävin perjantaina Minnan kanssa vihdoin ja viimein Olympia-Einkaufszentrumissa. Melkein tuli Itistä ikävä (okei, ei ehkä Tallinnanaukiota). Tein sukkahousulöytöjä ja ostin myös sikamageet baarikengät, kun unohdin taas etten ole Korkokengillä Kävelevä Nainen vaan Converse-tyttö. Paitsi että mulla ei ole yksiäkään Converseja, mutta kuitenkin.

Tuli hankittua liput myös näiden poikien Münchenin keikalle.

Suunnitelmissa on ostaa lähiaikoina myös liput Nürnbergin Rock im Park -festareille. Samat bändit kuin Rock am Ringissä, mutta vaan lähempänä.

Kesäkuu, tule jo!

Endlich fertig mit dem Referat!

Jeee, referaatti on ohi, ja se meni hyvin! Mitä nyt englannin lausumiseni meni välillä mikahäkkiseksi, mutta sou not! Nyt vaan panostamaan sitten vielä iloiseen 20 sivun esseeseen, joka vaikuttaa arvosanaan 70 prosentilla. Parini sanoi, että viime lukukautena joku oli kopioinut koko roskan netistä, mutta pääsi silti kurssista läpi, koska oli pitänyt esitelmän ja ollut aina paikalla. Tässä kurssissa täytyykin esseen luovuttamisen yhteydessä antaa allekirjoitettu todistus, että on kirjoittanut höskän itse. Ihan niin kuin allekirjoitus paperissa mitään hyödyttäisi? Mutta ei, en ajatellut kopioida esseetä. En kuitenkaan aloita sitä tänään, enkä myöskään lue ensi viikon tenttiin tänään, vaan luen ehkä vähän saksalaisia naistenlehtiä, lähden katsomaan kreikkalaista Orestie-tragediaa baijerilaisella aksentilla esitettynä ja sieltä joko Mesa-karaokeen tai suomalaista elektroa kuuntelemaan. Aurinko paistaa ja nyt on hyvä fiilis!

 

Joo, tiedän että tuo lehti on oikeasti enemmän miehille kuin naisille suunnattu, mutta olen joskus kahvilassa selannut sitä ja halunnut aina ostaa sen. Sitä paitsi isoiksi kasvaneet Tokio Hotelin kaksoset kannessa - can't resist, right?

Pech, Stress und alles in zwischen

Alkuviikosta on tapahtunut liikaa, jos ei vastoinkäymisiä, niin ainakin haasteita.

Maanantaina päätin aloittaa laihduttamisen. Ostin vaa'an, ja yllättävää kyllä en ollut lihonut. Ennen ajattelin, että kunhan vaan vaatteet vielä sopivat, on turha laihduttaa ja etten ikinä rupea tietoiseen laihdutukseen; ehkä voin lisätä liikunnan määrää ja yrittää kohottaa kuntoani, mutta laihduttaa en jaksa enkä halua siinä mielessä että tarkkailisin mitä syön. Suomessa siis ajattelin syöväni joka tapauksessa terveellisesti ja hyvin, ja pienestä suklaapatukastakin tuli jo ähky olo. Suomessa olin myös tyytyväinen kroppaani, täällä en enää. Syön mitä sattuu milloin sattuu, koska on muka helpompaa syödä epäterveellisesti kuin ostaa hedelmiä ja salaattia ja koska on niin kiire, Hochschulsportzentrum on liian kaukana ja lenkille ei aina jaksa vääntäytyä. En ole ikinä syönyt niin paljon suklaata kuin täällä, tunnen itseni koko ajan turvonneeksi ja kadehdin saksalaisia, jotka ahtavat itseensä sokerimuroja, Nutellaa, makkaraa, punaista lihaa, juustoa ja kaikenlaista rasvaista eikä niille kerry kiloja mihinkään. Ennen en ymmärtänyt aikuisia ihmisiä, jotka pitävät karkkilakkoja tai karkkipäiviä, tai toisaalta niitä jotka syövät karkkia joka päivä kuin eväitä - nyt olen itse melkein samanlaisessa tilanteessa, ja jos en ala skarppaamaan, kohta niitä uusia vaatteita täytyy ostaa.

Olen nyt siis jonkinlaisessa karkki- ja herkkulakossa (tarjotuista en tietenkään kieltäydy), olen jättänyt sokerin kahvista ja yritän vähentää hiilihydraatteja, mikä on todella vaikeaa. On muutenkin vaikeaa, kun ei tiedä mitä saa ja mitä ei saa syödä. Täydelliseen karppaamiseen tai ihmedieetteihin en kuitenkaan ole ryhtymässä ja yritän olla tekemättä tästä stressiä tai pakkomiellettä itselleni - haluan vaan olla taas enemmän sinut itseni kanssa. Tai sitten olen katsonut liikaa lukioaikaisia valokuvia... Elämänmuutokseksi ei kai enää riitä vain uusi kampaus. Yritän lenkkeillä tästä lähin päivittäin, saa nähdä kuinka käy, motivaatio on ainakin korkealla ja oikeasti tykkään lenkkeilystä ainakin toistaiseksi, kyllä mä kuitenkin suht usein rämmin Englisher Gartenin loskassa. Ehkä kaljan lipittämistäkin voisi vähentää. En olisi ikinä tätäkään uskonut, mutta tykkään nykyään kaljasta. Ihan liikaa, mikä on melko ällöttävää. Kohta se näkyy. Tässä siis on uutta haastetta ja projektia kerrakseen, ja motivaatio vain kohosi, kun tiistai-aamulla yllättäen brasilialainen miespuolinen kämppikseni tarttui aamiaispöydässä jenkkakahvoihini ja kysyi "Was ist das?" Se oli melko hämmentävä hetki, mutta vain nauroin ja lähdin sitten lenkille. On se muuten kumma, miten helposti annan latinoille tuollaiset huonot tai härskit läpät anteeksi, suomalaisille miehille olisi toinen ääni kellossa...

Tiistaina Communichator ilmestyi vihdoin! Postaan tänne vaikka myöhemmin kuvan siitä tai jutut pdf:nä, katsotaan. Se oli ihan positiivista ja olin ylpeä itsestäni. Kaksi aukeaman juttua - ei huonompi suoritus. Tunnin jälkeen vaan opettaja halusi keskustella meidän vaihtareiden kanssa kurssista saamastaan negatiivisesta palautteesta. Keskustelu oli sinänsä hyvä ja kiva että opettaja huomioi palautteen, mutta harmi vaan ettei kurssipalaute sitten tosiaan pysynyt anonyymina. Ensi tiistaina meillä on Communichator-ihmisten kanssa lehden julkaisu"bileet" ja niistä saattaa tulla tämän palautekeskustelun jälkeen todella jäätävät.

Tiistai-iltana tapahtui Bridget Jones-meltdown, sellainen että haluaa vaan piiloutua peiton alle pakoon pahaa maailmaa ja kaikki on kuraa. Tänä aamuna vihasin Münchenia, jopa iänikuista Vivaldia Odeonsplatzin steissillä ja Glockenspielin säveliä, luennolla keskityin taas turhautuneena pureskelemaan kynsiäni, kirjoittamaan things to do -listoja ja miettimään, miksen osaa mennä aikaisin nukkumaan tai totu jo mun mielestä Suomessa ihan hyvin riittäviin seitsemän-kahdeksan tunnin yöuniin. Piristyin kun kävin ostamassa mulle ja äidille halvat ja hyvät liput Onegin-balettiin, music by Tshaikovski. Kaikki oli hyvin, kunnes muistin että tänään on 3.2. ja olen vahingossa matkustanut jo kolme päivää pummilla kun unohdin ostaa uuden lapun kuukausikorttiini. Meinasin juuri jäädä pois metrosta asemalla, josta kyseisen lapun voin ostaa (ei, sitä ei voi ostaa joka asemalla, ei ainakaan meikäläisen asemalla, sehän olisi liian helppoa), kun yhtäkkiä kukas muukaan kuin tarkastaja narautti mut eikä uskonut rehellisiä selityksiäni. "Nyt on jo kolmas päivä, nyt on jo kolmas päivä..." Neljänkympin lasku siitä pamahti, mutta voin aina lohduttautua sillä että Hgissa summa olisi 80 €. Beim Schwarzfahren sehen wir Rot - genau. Teki mieli repiä lasku ja syödä se tarkastajan silmien edessä, mutta päädyin vaan pakenemaan mahdollisimman nopeasti paikalta minnekäs muualle kuin kuukausilippuautomaatille - ah miksi tämän piti olla niin minuuteista kiinni.

Sain kuitenkin referaatin nyt esityskuntoon omalta osaltani ja radiotunnilla jopa tehtiin jotain ja oli ehkä semi-hauskaakin. En jaksa jännittää referaattia, uskon että se menee hyvin, kunhan vaan porukka (ja minä) saa parini kiinalaisesta aksentista selvää. Illaksi sitten teatteriin ja karaokeen.

"Magdaleena, was hat passiert?"

Jungholz oli parhautta. En loukannut itseäni, en kierinyt rinnettä alas enkä saanut paniikkikohtausta hiihtohisseissä, en edes ankkurimallisessa. Kaikkein eniten pelkäsin etukäteen sitä että pelkään, ja sitten en pelännytkään. Joskus mäki näytti jyrkähköltä ja katsottiin lasketteluopettajaa, että tuonneko meidän pitäisi mennä, mutta kun laski hitaasti ja rauhallisesti, kohta kerrallaan, se ei ollut ollenkaan niin kamalaa. Viime postauksessa totesin sarkastisesti, että musta tulee varmaan kunnon hiihtopummi tämän myötä, mutta niin siinä oikeasti kävikin - olen nyt todella innostunut laskettelusta ja haluan tehdä kouluhommien jälkeen päivän reissun Zugspitzelle tai Garmisch-Partenkircheniin, nyt kun vielä muistan miten lasketellaan auraamatta. Ainoa huono puoli laskettelussa oli monot, niiden kiinnittäminen ja erityisesti niillä kävely hostellille ja hostellilta laskettelukeskukseen oli aina yhtä tuskaa. Miksei ne voi olla yhtä helpot kuin hiihtomonot ja miksei laskettelusukset oo yhtä kevyet kuin hiihtosukset?

 Ignooratkaa meitsin Doppelkinn.

Kannatti ottaa laskettelukurssi, koska jos en kuitenkaan aivan prolta laskettelijalta näytäkään, ainakin nyt tiedän teoriassa, mikä homman nimi on.Kurssi oli tehokas: pe 2 h opetusta, la 10-12 ja 14-16 ja su myös 10-12 ja 14-16. Tauoilla laskettelin omaan tahtiin kavereiden kanssa ilman opettajaa pari kertaa. Tosin kaaduin joka päivä, ja mut piti aina kiskoa hangesta ylös, koska en vaan päässyt sieltä omin avuin pystyyn. Opettaja aina vaan huudahti: "Magdaleena, was hat passiert?"

Kaikenlaiseen jonottamiseen ja hiihtohissiin siirtymiseen meni yllättävän paljon aikaa, vaikkei Jungholz niin suuri ja vilkas paikka ollutkaan, ja mäet taas oli nopeasti laskettu. Oli hauskaa tehdä viikonloppuna kerrankin jotain erikoista; siis olla ulkona ja liikkua, ja ennen kaikkea oppia ihan uusi taito. Sisäistin laskettelun niin että taisin nähdä siitä jotain untakin... Ja joo, oli hyvät after ski-bileet, mutta sunnuntaina tuli opittua ettei aloittelijan kannata mennä mäkeen huonoilla yöunilla ja muutenkin jumittuneessa olotilassa.

Tuolta en sentään laskenut, älkää huoliko.

Was für ein Dummkopf

No niin, meikäläisellä ei taaskaan ole kaikki Ismot kasinolla. Tässä taas yksi esimerkki siitä, miten käy kun ei jaksa ajatella:

1. Tuli joskus joulukuussa mailia, että Erasmuksen laskettelureissulle voi ilmoittautua ja tää on tosi sikasiistiä ja suosittua ja ilmoittaudu heti heti heti ennen kuin paikat loppuu kesken. No, mietin jo tässä vaiheessa että kannattaako mun osallistua tähän, kun en oo ikinä lasketellut edes Suomen pikkumäissä, moneen vuoteen hiihtänyt ja tasapainoaistini on melko olematon, mutta menin sitten ilmoittautumaan kun kaikki muutkin oli sinne menossa.

2. En saanut paikkaa reissulta, ja muutama muukin joka ei paikkaa saanut mietti omatoimisen laskettelureissun tekemistä, joka tosin olisi tullut aika paljon Erasmuksen reissua kalliimmaksi. Joululomalla ajattelin, että skippaan koko laskettelun - säästyy rahaa, ei tule haavereita eikä ennen kaikkea nolattua itseään, ja olin ihan tyytyväinen tähän ratkaisuun. Jonkin asian tekeminen siksi että muutkin niin tekee, on aina huono argumentti. Kuitenkin ajattelin missaavani jotain tärkeää jos en mene, ja halusin kuitenkin nähdä alppimaisemat.

3. Tässä kuussa sain sitten lyhyellä varoitusajalla tietää, että pääsin varasijalta Erasmuksen laskettelureissulle ja samana päivänä kun sain mailin aiheesta, koko kallis lysti piti käydä maksamassa. Pähkäilin siinä sitten aikani, että mennäkö vai eikö mennä, mutta tulin siihen tulokseen että kuitenkin harmittaa jos missaan moisen kokemuksen - niinpä sitten kävin ilmoittautumassa ja allekirjoittamassa muun muassa kohdan, jossa mulle on ok ettei Erasmus korvaa sitten mahdollisia haavereita. Eli pyörätuolissa tullaan sitten sunnuntaina takaisin...

4. Jonkin aikaa sitten mulle valkeni, että mullahan ei ole lasketteluvaatteita täällä. Normaalit aurinkolasit löytyy, suht asialliset kengätkin toivon mukaan mutta normaalissa talvitakissani en sinne viitsi mennä. Onneksi takin saan sentään lainattua Minnalta. Kahdet normaalit toppahousut mulla on, mutta niiden vyötärö ei ole tarpeeksi korkea, joten pitkin hampain lähdin tänään ostamaan henkselitoppahousuja ja kunnon hanskoja - mistäpä muustakaan kuin Galerie Kaufhofista. Virhe, tiedän, mutta ei jaksanut lähteä merta edemmäs kalaan. Urheiluosastolla oli jos jonkinlaista hanskaa pilvin pimein, toivottavasti ostin nyt sitten tähän tarkoitukseen sopivat ja ennen kaikkea hintansa arvoiset multifunction-käsineet. Housutkin löysin lopulta pukukopissa puoli ikuisuutta hikoiltuani - on toi talvivaatteiden sovittaminen sitten kivaa. Sitten tajusin, etten jaksa tällä kertaa pakata viikonlopun kamoja normaaliin reppuun ja olkalaukkuun, ja kirosin itseäni kun en ottanut mitään putkikassia tai rinkkaa Suomesta tänne. Ostin sitten melko ruman, mutta halvan Adidaksen kassin, ja sitten menin vielä iskemään silmäni maailman ihanimpaan reppuun, joka maksoi vain 19 €.

5. Metrossa kotimatkalla tajusin, että olisin voinut ihan hyvin saada joltakulta kämppikseltäni lainaksi ne kirotut henkselitoppahousut ja lasketteluhanskat, ihan varmasti jollakulla olisi ollut suurin piirtein mun kokoa, ja varmaan hyvät moon bootsitkin jotka ois hakannut mun maiharit 6-0. No, yritän nyt uskotella itselleni että ostokseni olivat täysin järkeviä, hinta-laatu-suhde on varmasti kohdallaan ja tulen ehkä tulevaisuudessa tarvitsemaan näitä, jos viikonlopun jälkeen laskettelukärpänen puriskin mua ja musta tulis Rukan, Levin ja Hupelluksen vakiokävijä seuraavina vuosina.

Niin varmaan.

Zu Hause

Lumisade on alkanut taas, oh nein. Mulla on tällä viikolla roskienvientivuoro, ja se sai mut taas muistamaan miksi soluasuminen ei ole mun juttuni - ja miksi saksalainen kierrätys ei todellakaan ole niin loppuun asti vietyä kuin yläasteen ja lukion propaganda väitti. Toisaalta eilen katsoin hienon, joskin rankan romanialaisen elokuvan Neljä kuukautta, kolme viikkoa, kaksi päivää kämppisten kanssa ja tänäänkin katsoin vähän aikaa jotain dubattua (!) dokkaria parin Mitbewohnerin kanssa. Nämä hetket sai mut tajuamaan sen, miksi soluasuminen voi kuitenkin toisinaan olla ihan jees, jos kaipaa seuraa muttei jaksa lähteä keskustaan asti sitä hakemaan... niin kuin kävi tänään. Yksi porukka lähti lupaavan kuuloisen indiebändin keikalle, mutta mulla oli veto poissa ja vietin suosiolla koti-illan.

Katsoin näitä.

 Joo, myönnän, toi Hills oli aika low point.

 Karkkilakko ei taaskaan pitänyt.

Luin myös vähän aikaa koulujuttuja.

Kävin lenkillä tuolla sohjossa, kun tulin siihen tulokseen ettei kello 20 alkavaan fitnesstrainingiin menossa ole mitään järkeä. Ensinnäkin matkaan täytyy lähteä 18.30, kävelymatkaan metroasemalle menee x minuuttia, metriksellä odotetaan x minuuttia, metroa pitää vaihtaa ja odottaa toista metroa, sitten kävellä metrikseltä liikuntakeskukseen jonkin matkaa, etsiä oikea sali ja pukkari, jumppa kestää puolitoista tuntia kahden minsan loppuvenyttelyllä ja kotona olisin ollut sitten joskus 22.30 jälkeen. Macht kein Sinn. Miksei niitä yo-liikunnan mestoja ole vähän enemmän? Ehkä täällä lähistöllä olisi joku edullinen sali, pitäis ottaa selvää.

Mun piti kyllä tänään jotenkin vakuutella itselleni että mulla on hauskaa itseni kanssa ja viihdyn kotona, että pystyn pysähtymään. Ei sillä etten keksisi mitään tekemistä, en vaan tiedä mistä aloittaisin ja laittaisko aivot narikkaan vai tekiskö jotain fiksua. Jos haluaa olla yksin ja kaipaa omaa tilaa, tuntee itsensä joskus liian epäsosiaaliseksi kun yltiösosiaalisuus, ihmisiin tutustuminen ja vieraiden kielten puhuminen on jäänyt päälle. Mutta turha tästä on stressata, ylipäänsä minkäänlainen stressi ei sovi Erasmus-elämään, kuten on todettu.

Munhan piti mennä aikaisin nukkumaan...